tag:blogger.com,1999:blog-65583521070821280642024-02-06T18:56:39.012-08:00ZENMikä tapahtuu Dzelzainin aitojen sisällä, jää sinne.Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.comBlogger75125tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-13057840073340697872021-07-25T09:02:00.004-07:002021-07-25T09:02:47.451-07:00Onko se ruoho siellä sitten vihreämpää? Osa VI<p><b> 25.07.2021, lähtö</b></p><p>Tulopäivän tunnelmat olivat enemmän kuin sekavat, ja lähtöpäivänä ne olivat entistäkin ristiriitaisemmat. Hieman alle viikossa Amelie oli jo ehtinyt saamaan kiinni Hof Graubachin rytmistä ja tavoista, ehkä hieman jo kotiutumaankin. Linukseen ja Kajaan hän ei ollut niin tutustunut, mutta esimerkiksi Eduardon ja Meritin seurassa juttua riitti. Jälkimmäisen nimikin oli vihdoin painunut oikein mieleen.</p><p>Laukkujen pakkaaminen tuntui haikealta. Vielä ennen lähtöä Amelie tahtoi hyvästellä hevoset: heippa Grim, heippa Piki, heippa Pupu. Varsinkin jälkimmäisen tamman kohdalla oli vaikea kääntää katse ja lähteä kohti pihalla odottavaa taksia. Pupu oli ollut melkein jokaisena päivänä Amelien ratsuna, ja hyvänä sellaisena oli toiminutkin. “Kaikkea hyvää ja menestystä sinulle,” olivat viimeiset sanat kauniille rautiaalle.</p><p>Yhtä ikävää kuin aina oli myös hyvästellä Jusu, Rasmuskin. He tapasivat harvoin, ja ne harvinaiset hetket menivät nopeasti kuin hiekka sormien lomasta. </p><p>“Mut tulethan sä Power Jumpiin, nähdäänhän me siellä,” Amelie lohdutti enemmän itseään kuin Josefinaa autolla. Aluksi hän oli ajatellut jättää tämän vuoden kisat väliin, mutta nyt toivo oli herännyt uudestaan. Kyllä hän pärjäisi tutulla hevosella 120 cm radan, jos uskalsi hypätä näissä puitteissa vieraalla ratsulla.</p><p>Ja näkisihän hän taas tuttuja kasvoja. Mitä väliä palkinnoista.</p><p>Amelie vilkuili taksin takaikkunasta niin pitkään kuin Hof Graubach vain näkyi. Sitten hän käänsi katseensa puhelimeen, ja laittoi ensimmäisen viestin Fricikselle koko viikon aikana.</p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-90890957954982396952021-07-22T22:54:00.002-07:002021-07-22T22:55:13.071-07:00Onko se ruoho siellä sitten vihreämpää? Osa V<p><b> 23.-24.7.2021, perjantai ja lauantai</b></p><p>Perustuu <a href="https://saksaseikkailu.blogspot.com/2021/07/josefina-tyttojen-juttuja.html">tähän tarinaan</a> (Seikkailu Saksassa: Tyttöjen juttuja)</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgQjJZNRwQUZYuCXMJIK9VeXv8tUtsEomtakmJIuRSGB63ijk0z0TgQE4UNE5N-qnvHYxcSZlFrgLyNVD90y5teu6IHVmqyveDjZdAWgZI1keIseRxuBRmnk_9xf8Ry1yTe0ttFhcXhyphenhypheneJ6/s947/amelienkes%25C3%25A4loma%255B2305843009235087502%255D.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="526" data-original-width="947" height="356" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgQjJZNRwQUZYuCXMJIK9VeXv8tUtsEomtakmJIuRSGB63ijk0z0TgQE4UNE5N-qnvHYxcSZlFrgLyNVD90y5teu6IHVmqyveDjZdAWgZI1keIseRxuBRmnk_9xf8Ry1yTe0ttFhcXhyphenhypheneJ6/w640-h356/amelienkes%25C3%25A4loma%255B2305843009235087502%255D.jpg" width="640" /></a></div><br /><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><br /></div><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">Sporttisia hevosia, kauniita kesäpäiviä, hyvää saksalaista olutta ja vielä parempaa seuraa!</div>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-13389309478789301532021-07-21T20:58:00.002-07:002021-07-21T20:58:25.685-07:00Onko se ruoho siellä sitten vihreämpää? Osa IV<p><b> 22.07.2021, kolmas päivä </b></p><p>“Olisinpa mä saanut ratsastaa Pupulla,” kuului vielä viimeinen, falsettiin karannut huokaisu ennen kuin Amelie lähti taluttamaan Grimiä pihalle. Jusu tsemppasi nostamalla toista suupieltä hymyyn, varovaisesti ja hienopiirteisesti, huomaamatta. Mitä kentälle suuntaava brunette olisikaan maksanut, jos olisi voinut jäädä toisen sijasta harjaamaan Pikin mustaa karvaa ja katsella Rosengårdin katoavan estetreeniin. Mutta ei, elämänsä rajoja lähti koittelemaan pelkkä Chaput.</p><p>Grimissä ei varsinaisesti ollut mitään vikaa. Sillä oli tapansa, mutta Amelie oli ollut aina se kuka käsitteli ja ratsasti kaikki työpaikkansa hutiostokset ennen kuin ne saatiin myytyä pois, joten orin kiukuttelu ei itsessään nuorta naista säikäyttänyt. Yön aikana joku oli kuitenkin selkeästi unohtanut laittaa tulpan Amelien itsevarmuusaltaaseen, ja aamulla se kolisi jo tyhjyyttään kuin Knutin ruokakippo. Aamupala oli palata samaa matkaa takaisin ylös kun hän vain ajattelikin tämän päivän koitoksia. </p><p>Ironisinta oli, että vuosi sitten Amelie olisi tehnyt mitä tahansa päästäkseen siihen tilanteeseen missä nyt oli: tasokkaan estehevosen satulassa Dierk Mayerin silmien alla, valmiina näyttämään kyntensä radalla. Vaan mitäpä vielä: Amelie huomasi tärisevänsä, ja niin näki myös sekä valmentaja että hevonen. Vieressä Merit vaikutti tuhat kertaa pätevämmältä Flingin satulassa kuin Grimin kyydissä kyhjöttävä suomalainen.</p><p>“Tässä samalla Meritiä valmentaessa voidaan ihan yhtä hyvin katsoa miten sinäkin hyppäät,” Dierk mursi englantia saksalaisittain. “Mutta pääasiassa on Merit, joten älä ota turhaan paineita.”</p><p>Viimeisestä kommentista oli paistavinaan pieni armollisuus. Amelie ei huomannut sitä.</p><p>Ensimmäinen vartti meni sählätessä, toinen pakkaa kasatessa. Merit näytti niin taitavalta, kuinka hän saikaan Flingin liitelemään noin eleettömästi verryttelyesteiden yli? Grim sen sijaan hermostui kuskinsa häilyväisestä mielenlaadusta, eikä ollut kerta eikä toinenkaan kun Amelie joutui kääntämään orin aitaa vasten hillitäkseen sitä. Ensimmäisissä verryttelyhypyissä oli hengenlähtö lähellä, eikä suinkaan hevosen holtittomien syöksyloikkien vuoksi, vaan puhtaasti siksi ettei ratsastaja muistanut peruselintoimintojaan. </p><p>“Hengitähän välillä. Mitäpä jos vähän kasaat itseäsi tuolla toisella sivustalla, ja palaat sitten hyppäämään kun tuntuu siltä?”</p><p>Itku ei ollut kaukana. Dierk luultavasti ajatteli vain suorituksen paranevan kun Amelie keräisi itsensä, mutta sanojen kohde otti lauseen moitteena. Näin sitä vain tultiin rikkomaan toisen hienot ja kalliit esteratsut... Kesäkuiset ripitykset ja kehotus painua takaisin ratsastuskouluun palasivat syöksyen mieleen. Amelie oli huono, hirvittävä ratsastajankuvatus, joka kuvitteli itsestään puolet enemmän mihin oikeasti kykeni. Silmiään kiivaasti räpytellen hän käänsi Grimin kohti suuren kentän tyhjää päätyä. </p><p>Ori nakkeli niskojaan ja koitti vähän väliä puoltaa kohti toisessa päädyssä laukkaavaa treenikaveria. Amelie otti ulko-ohjan vastaan, rautias yritti painaa siitä läpi. Ote kiristyi, hevonen hermostui. Ratsastaja painoi sisäjalkaa maata kohden.</p><p>Ja kappas keppanaa, sehän toimikin! Grim palasi takaisin linjalle ja lopetti puskemisen. Jostain mielen sopukoista kantautui keskustelu, Rasmuksen ääni, joka kertoi Grimin olevan tarkka ja herkkä tuntumasta. Liikaa ei saanut ottaa. “Varmaan sopii sun tyyliin hyvin,” ja todeksi se oli todettava. </p><p>Amelie pyyhki sekä todelliset että henkiset kyyneleensä ja ryhtyi pieneen ajatusleikkiin. Hän oli Zenin kentällä, alla oli Uula. Se otti jostain kuumaa ja pitäisi saada tasattua. Mitä Amelie tekisi? Ottaisi ensin kuulolle taivuttamalla, odottaisi että asetukset vaihtuisi istuinluulla ja ohjaus katsetta kääntämällä. Sitten hiljalleen etsisi keskiaskellajeja, ottaisi siirtymiä niin pitkään että rakettilähdöt katoaisivat.</p><p>Grim pärskäisi. Se ravasi pitkää puoliverisen ravia pää alhaalla, toinen korva ratsastajaa kohti, toinen kentän tapahtumia kuunnellen. Suunta vaihtui puoltamatta ja keveästi. Laukka nousi pienestä vinkistä. Se myös palasi takaisin raviksi istunnan ja puolipidätteen mukana. Niin uskomattomalta kuin se tuntuikin, Amelie tunsi olevansa valmis jatkamaan hyppäämistä — näin se vuorovesi vaihteli. </p><p>Kaikesta huolimatta vatsanpohjassa tuntui pieni muljaisu pystyesteelle kääntyessä. Meritille se oli luultavasti oikea lällärieste, 80 cm, mutta Amelien silmissä se näytti korkealta kuin muuri. Grim se sijaan tuntui olevan samalla linjalla muiden kanssa: olipa tylsä ja pieni rakennelma. Sehän ylittyy vaikka silmät kiinni takaperin, hops, näin vain! Ei haittaa vaikka ratsastaja vähän hannaroi, nuori ratsu tiesi kyllä neuvomattakin mitä tehdä. Ja kun vauhdista huolimatta hyppy olikin vallan mukava, ei seuraava enää niin jännittänytkään. Eikä kolmas, eikä neljäs. Viides kierros sujui jo rutiinilla, ja Amelie pystyi suorastaan nauttimaan Grimin liitävästä, silkkisestä laukasta. Pehmeät askellajit ja herkkyys muistuttivat 2019 Power Jumpin lainaratsusta, Gepardista, ahaltekestä.</p><p>Turhan vaikeita tehtävät eivät olleet, lie Dierk joko pelasi taitavasti pitääkseen ratsastajan kierrokset hallinnassa, tai sitten ei uskonut hänen pärjäävän vaikeammilla osuuksilla. Niin tai näin, Amelie oli pitkästä aikaa varma tekemisestään. Mitä olemattomampana ohjastuntuman piti, sitä paremmin Grim kulki. Kolmipisteistunnassakin se seurasi pieniä painopisteen muutoksia, ja tuntui että ponnua riittäisi sekä kuuhun että takaisin. Luoja, jos Amelie olisi tiennyt hyppäävänsä tänään 120 cm ilman pelon häivääkään… Sillä pelko toden totta oli poissa. Nousuvesi palasi, ilo ja onni liittyi taas ratsastukseen. </p><p>“Nyt ei sanat riitä, Grim on upea!”</p><p>Muuta ei Amelie uskaltanut sanoa vaikuttamatta hölöttäjältä jota oli. Sen sijaan hän antoi leveän hymyn puhua puolestaan.</p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-12503078725230808032021-07-20T22:31:00.006-07:002021-07-20T22:31:39.903-07:00Onko se ruoho siellä sitten vihreämpää? Osa III<p><b> 21.07.2021, toinen päivä</b></p><p>Amelie istui maailman sievimmän katukahvilan edessä. Jusu ja Rasmus juttelivat omiaan siinä missä heidän vieraansa kirjoitti pieneen kukkakuvioiseen kirjaseen mustekynä sauhuten. Kevyemmän illan kunniaksi Amelie oli saanut ruinattua itselleen esittelykierroksen Riesenbeckin ytimeen, ja lämmin kesäsää yhdistettynä hyvään päivään oli saanut hänet rakastumaan kaupunkiin entistä enemmän.</p><p>Kahvikuppi ei malttanut tyhjentyä, mutta matkapäiväkirja täyttyi sitäkin kiireisemmällä tahdilla.</p><p></p><blockquote><p>“21.07.2021, keskiviikko</p><p>Tänään oli jo helpompi päivä. Tai ei varsinaisesti, hommaa oli enemmän, mutta ei loikoiluloma sopis mulle muutenkaan. On ollut hauska nähdä miten joitakin asioita tehdään ihan samalla tavalla kuin teen ite, jotkut ihan toisin. Kulttuuriero on freesi, mut olin oikeessa siinä että matkan jälkeen Zen tuntuu kodikkaalta. Siellä sentäs tiedän miten olla, ja missä!</p><p>Mut täällä kaikki on ollut tosi mukavia. Pelkäsin alkuun saavani katseita nenänvierusta pitkin, olin tosi väärässä. Dierk on vähän pelottava, mutta hyvällä tavalla. Ootin enemmän, en tiedä, von Hoffrénia? Ei sillä ettenkö pelkäisi tötöileväni täälläkin. Aamulla juttelin myös vähän pidemmän hetken Eduardon kanssa, ja voi vitsit että meillä synkkasi. Tai sit se vaan mielisteli vierasta, evvk, oli silti mukava tavata. </p><p>En luultavasti sössinyt ihan mahottomasti Pupun kanssa, koska sain ratsastaa sillä tänään uudestaan. Opin että Jusun eilinen ratsu oli Fiona, toinen hänen ratsutettavista. Toinen on kimo Diva, jonka tapasin tänään. Kivan näköisiä tammoja, vasta kolmivuotisia. Miten ne näyttääkin noin valmiilta?!</p><p>Pupun kanssa mua ei jännittänyt tänään enää yhtään. Asiaa auttoi toki se että oltiin Jusun kanssa suurimmaksi osaksi kahdestaan vääntelemässä, toisaalta myös tiesin jo luottaa tammaan. Jos se tahtoisi päästä musta eroon, se olis tehnyt sen jo. Tänään koitin vähän avo- ja sulkutaivutuksia, eikä ne tietty meinannut onnistua kun meillä oli vähän eri kieli. Yritys hyvä kymmenen, Pupulla oli pidempi pinna kuin mulla. </p><p>Iltapäivällä pääsin mukaan laukkasuoralle Jusun, Rasmuksen ja Maaritin (vai Meerit? Merit? Ai türa! En muista, mut omistaa sen nätin rautiaan Flingin) kanssa. Voin myöntää että taas jännitti, oikeestaan pelotti. En oo Noran onnettomuuden jälkeen uskaltautunut ees Riaanlahdelle muuten ku lähinnä yksin Knutin kanssa, ja nyt mun olis pitänyt porukalla ottaa viivoilla vauhtia ihan uuden, kisapiukeen hepan kyydissä. Grim tuntui kyllä heti alkuun aika varmalta ja turvalliselta, toisin kuin miltä se hoitaessa vaikutti, mutta mua silti hirvitti. Yritin peitellä kyselemällä muiden hepoista ja mukamas naureskelemalla hassuttelulle kun Grim vähän poikitti kun tiesi mihin mennään, vaikka sielu irtaantu oikeesti jo ruumiista siinä vaiheessa.</p><p>Kun Rasmus sano että mennään, mä olin valmis hyvästelemään kaikki. Mut vielä mitä, vaikka Grim ampaisikin kunnon lähdöt muiden perään eikä ohjauksesta ollut ekat 50 m tietoakaan, se ei tehnyt mitään ylimääräisiä mooveja. Painoi vain kovaa vauhtia eteenpäin. En varmaan myöhemmin tätä lukiessa usko, mutta se oli aivan älyttömän siistiä! Laukattiin jylistelevänä rintamana, nahka natisi ja hevoset pärskyi, Fling teki älyttömän sivuloikan kun radan poikki juoksi jänis ja me vaan naurettiin hassulle jutulle. Mun mielessä ei käynytkään mitä olis voinut tapahtua jos Merit (Vai Meerit? Maarit?) tippuis, niin inessä mentiin että kauhuskenaariotkin tippui kaikki pois. </p><p>Ja voi pojat että se tuntu hyvältä!</p><p>Fiilailin ku olisin syntynyt uudestaan. Adrenaliinia oli suonissa vielä kun palattiin takas, ja mä lörpöttelin ja nauroin ja odotin milloin pääsisi taas rallittamaan. Se lukko mikä mulle oli tullut, se tais aueta nyt. Toivon todellakin etten palautuisi samaan nössöilyyn enää uudestaan, sillä nyt mä muistan taas miks ratsastan ja hyppään ja tykkään vauhdikkaista hevosista. </p><p>Ootan ainakin huomista innolla, koska silloin pääsen hyppäämään. Tällä kertaa mahassa on hyvällä tavalla perhosia. </p><p>Baby I’m back on track!”</p></blockquote><p></p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-2583624788083550212021-07-19T23:04:00.005-07:002021-07-19T23:04:39.982-07:00Onko se ruoho siellä sitten vihreämpää? Osa II<p style="text-align: center;"><i>Amelien vierailu <a href="https://redirect.viglink.com/?format=go&jsonp=vglnk_162676102298911&key=71fe2139a887ad501313cd8cce3053c5&libId=krbngb290102ylrr000DLg5fyon38&loc=https%3A%2F%2Fzenstable.boards.net%2Fthread%2F163%2Fprinsessa-ja-sammakko%3Fpage%3D1%26scrollTo%3D1306&gdprConsent=CPI65bnPI65bnAKAfAENBhCsAP_AAH_AACiQIBtf_X__bX9j-_59f_t0eY1P9_r_v-Qzjhfdt-8N2L_W_L0X42E7NF3apq4KuR4Eu3LBIQNlHMHUTUmw6okVrzPsak2Mr7NKJ7LEmnMZe2dYGHtfn91TuZKY7_78_9fz3z-v_v___9f3r-3_3__59X---_e_V399zLv9_____9nN_4G6AEmGpfABZiWMBJNGlUKIEIVhIdACACigGFomsICBwU7KwCPUEDABAagIwIgQYgoxYBAAAAAEhEQAgB4IBEARAIAAQAqQEIACJAEFgBIGAQACgGhYARQBCBIQZHBUcpgQESLRQTyRgCUXOxhhCGUUAAAA.fngACHgAAAAA&ccpaConsent=1---&gdprApplies=true&v=1&out=https%3A%2F%2Fsaksaseikkailu.blogspot.com%2F&ref=https%3A%2F%2Fzenstable.boards.net%2Fpost%2Fnew%2F163&title=Prinsessa%20ja%20sammakko%20%7C%20Zenin%20foorumi&txt=Hof%20Graubachissa">Hof Graubachissa</a> 19.-25.07.2021 (Riesenbeck, Saksa). Muuttuuko mikään vai muuttuuko kaikki? </i></p><p><b> 20.07.2021, ensimmäinen päivä</b></p><p>Ensimmäinen aamu sujui tasaisesti tutuissa askareissa. Kädet taskuissa Amelie ei osannut seisoskella, joten hän oli päättäväisesti tarttunut luudanvarteen kuulematta vastaväitteitä ja ryhtynyt lakaisemaan tyhjän tallin käytävää. Kenties kalustoon kuului lakaisukone ja työ oli turha, mutta Amelie tahtoi tuntea itsensä hyödylliseksi ja tallissa lusmuilun ansaituksi. Tämä oli parasta mindfullnessia. Samalla hän sai tekosyyn tutkia salakavalasti paikkoja: kuinka siistiä ja hienoa kaikki oli! Toki Zen kuului suurin piirtein samaan kategoriaan, mutta siinä missä Dzelzainin tallit röyhentelivät vuosisatojen tuomalla patinalla ja rokokoodetaljeilla toisensa perään, Hof Graubachia kuvaili parhaiten sana sliipattu. Noiden kahden tallin vertailu tuntui samalta kuin laittaisi cembalon ja Yamahan 2020 sähköpianon vierekkäin. Mahdotonta.</p><p>Pihalta kuului kavioiden kopsetta kun Jusu talutti hikistä, rautiasta tammaa, ilmeisesti pesulle. Amelie heilutti kättään ja lupasi tulla heti perään. Kun lakaisun ääniin sekoittui kaksijalkaisen askeleet, hän oletti tulijan olevan totta kai ystävänsä. “Tuun ihan just”, ilmoitus livahti harjan liikkeiden välistä.</p><p>“Entschuldigen sie bitte?”</p><p>Sydän jätti lyönnin välistä, ehkä kaksikin. Jusu ei puhuisi saksaa, eikä miehen äänellä. Amelie tunsi käpertyvänsä pieneksi kasaksi odottamaan poispyyhkäisyä, kun hän tajusi sössöttäneensä suomea itse Dierk Mayerille. Katsetta kohottamatta ja töykeästi töksäyttäen. Hätäisenä korjausliikkeenä Amelie otti ensin ryhdin, sitten katsekontaktin, niiauksen ja antoi takeltelevan anteeksipyynnön. Kuinka hän onnistui sekoittamaan niin pieneen virkkeeseen sekä suomea, englantia että saksaa, sitä ei voi tietää. </p><p>Dierkin “Das ist mir egal” kuittasi kömpelyyden, vaikkakaan hänen ilmeestään ei voinut oikein ottaa selvää, oliko mies enemmän huvittunut vai ärtynyt. </p><p>Herra Mayer oli arvokas ihminen. Sellainen jota ei tarvinnut edes tuntea, kun ryhti jo koheni ja teitittely lähti kuin luonnostaan. Tai ehkä Amelie oli vain läpikotaisin Iivarin koulima, ken tietää. Joka tapauksessa jo eilen esittelykierroksella itse Pomolle, kapiteelilla, esittäytyminen oli kuin hoviin olisi astunut. Amelie ei voinut lakata ihmettelemästä kuinka rennosti muut puhuivat miehelle — kunnioittaen, mutta ilman megalomaanista pönöttämistä ja hikikarpaloita otsalla. Ei Pomojen — yhä kapiteelilla — kanssa kaveerattu.</p><p>Yhteisen kielen etsiminen vei hetken. Amelien saksa oli surkeaa ja jännitys teki englannista todellista finglishiä, mutta ehkä täällä oltiin jo totuttu kansainvälisiin perunaposkiin. Kun Amelie oli esitellyt itsensä (ja tajunnut jälkikäteen tehneensä sen jo edellisenä iltana) ja jäänyt sitten kahden vaiheille kuinka jatkaa, terävä Dierk otti ohjat käsiinsä. Kyseli vierailun pituutta, suunnitelmia. Sai kiltisti vastauksia.</p><p>“No, Amelie, pikkulinnut laulelivat että kilpailet esteillä. Taidat siis olla ihan hevosnaisia?”</p><p>Oli vaikea vastata ilman haikeutta. Kyllähän Amelie kisasi, kisaisi enemmänkin jos saisi, voisi. Ja uskaltaisi. Tällä hetkellä kyse taisi olla enemmän jälkimmäisestä.</p><p>“Juu, kisaanhan minä vähän, 120 cm vain yhdellä ainoalla tammalla…” pieni supisuomalainen vähättely kävi lauseessa kyläilemässä. Ei parannut kuulostaa pätevämmältä kuin oli. </p><p>“Eli ohjat pysyvät käsissä?”</p><p>No, niin kai. Amelie nyökkäsi, vaikka olisi rehellisemmin tahtonut kohauttaa olkapäitään.</p><p>“Hyvä, työ ei tekemällä lopu. Josefina on lähdössä kentälle, hän näyttänee mistä löydät tamman Platypus Z. Katsotaan kentällä millaisen apukäden sinusta saisi.”</p><p>Amelie oli kuin unessa, mutta ei tiennyt oliko hyvässä vai pahassa sellaisessa. Hänestä tuntui kuin tunnottomat jalat olisivat kuljettaneet automaatiolla Jusun luo, siitä rautiaan tamman portille, karsinaan, varustehuoneeseen, takaisin karsinaan. Kun sumu hälveni ja automaattiohjaus painettiin off-tilaan, löysi Amelie itsensä vieraan hevosen satulasta lainakypärä päässä. Jusu antoi maltillisen katseen valkonaamaisen ruunikon selästä, lohdutukseksi kai.</p><p>“Lähde vain verryttelemään kuten normaalisti tekisit,” Dierkin ääni kantautui laidalta. Sävystä kuuli että hop hop, tässä olisi muutakin tekemistä, suoriudu hyvin niin pääsen perehdyttämästä. Amelie nielaisi ja pyysi ratsun liikkeelle.</p><p>Se tuntui samanaikaisesti sekä kodikkaalta että vieraalta. Pupuksi tituleerattu tamma askelsi helpolla temmolla, oli kevyt ja kiva. Askel veti eteen, mutta hevonen ei tuntunut lipeävän samalla tavalla alta kuin Uula. Kierros kierrokselta Amelie tunsi ensin pelon laantuvan, sitten jännityksen. Ehkä tästä voisi selvitä? Nauttia? </p><p>“Ota parempi tuntuma, älä anna ohjien roikkua pyykkinaruina!”</p><p>Amelie nolostui. Tietenkin, tuntuma. Niin tuttu mutta silti niin vieras termi, joka oli kuin kirosana Dzelzainin pihassa. Kädet keräsivät epävarmasti ohjia sisään, sitten vielä vähän lisää kun yritys ei ollut tarpeeksi. Kun Dierk antoi otteelle siunauksensa, Ameliesta tuntui kuin hän olisi vetänyt Pupun pään syliin. Tammaa ei kuitenkaan tuntunut haittaavan, eikä yhdenkään puskan takaa hypännyt vihasta tärisevää kolkkahattua.</p><p>Hän selviäisi hengissä.</p><p>Sivusilmällä Amelie lunttasi Jusun tekemisiä oman ratsunsa kanssa, sillä rehellisesti sanottuna luottoa oman verryttelyn kelpoisuudesta Dierkin silmien edessä ei ollut piirun vertaa. Jusu lähti pyörittämään ympyröitä kevyessä ravissa, Amelie lähti perään. Ruunikko siirtyi laukalle, rautias myös. Jännitys aaltoili, se tuli ja meni kuin vuorovesi: hetken Amelie tunsi osaavansa, nautti Pupun isosta ja hienosta laukasta, seuraavalla hetkellä hän vajosi pohjamutiin viattomistakin kommenteista kuten “meillä on hieman eri tapa ratsastaa, mutta oppia ikä kaikki” ja “ulko-ohja, sisäpohje”. Milloin olo oli kuin tulevalla estestaralla, milloin aloittelevalla pikkuratsastajalla.</p><p>Hiljalleen neuvot vaimenivat, ja vaikka hiljentyminen johtuikin vain siitä että Dierk poistui kentän reunalta todettuaan että uskalsi jättää uuden naaman omalle vastuulleen, Amelie tunsi taas itsetuntonsa hieman kohenevan. Enää ei tarvinnut jännittää sitä miltä näytti ja osaisiko heti oikein, vaan Pupun selässä pystyi hieman jo testailemaan. Seurasiko tamma laskevaa sisälonkkaa taivutukseen? Ei seurannut, mutta askelta se pidensi heti istunnan mukana. Tuntuman tamma piti vakiona, muodon korkeutta oli helppo säädellä ohjan mitalla. Yhteinen sävel oli vasta muodostumassa, mutta ratsukko ymmärsi toisiaan hetki hetkeltä paremmin.</p><p>“Piditkö Pupusta?” Jusu rikkoi ehkä hieman vaivalloisen hiljaisuuden kumpaisenkin jalkauduttua satulasta. Jos Amelie oli jotain oppinut, sen ettei hänen ystävänsä puhunut yleensä turhia ja tälläkin hetkellä tunsi luultavasti vain velvollisuutta täyttää hiljaisuus. Kysymys tuli silti ajalleen.</p><p>“Itse asiassa pidin,” oli rehellinen vastaus. Tamma oli kiva ja luotettava, sellainen minkä selässä pelko suli helposti pieneksi. “Mut en kyllä rehellisesti sanottuna ois arvannut joutuvani, tai pääseväni, ratsastamaan. Oisin muuten ottanut ees kypärän mukaan.”</p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-90790862467461817212021-07-18T23:17:00.001-07:002021-07-18T23:17:14.750-07:00 Onko se ruoho siellä sitten vihreämpää? Osa I<p style="text-align: center;"><i>Amelien vierailu <a href="https://redirect.viglink.com/?format=go&jsonp=vglnk_162667538749210&key=71fe2139a887ad501313cd8cce3053c5&libId=kra8aqfz0102ylrr000DLny1xd8bw&loc=https%3A%2F%2Fzenstable.boards.net%2Fthread%2F163%2Fprinsessa-ja-sammakko%3Fpage%3D1%26scrollTo%3D1304&gdprConsent=CPI65bnPI65bnAKAfAENBhCsAP_AAH_AACiQIBtf_X__bX9j-_59f_t0eY1P9_r_v-Qzjhfdt-8N2L_W_L0X42E7NF3apq4KuR4Eu3LBIQNlHMHUTUmw6okVrzPsak2Mr7NKJ7LEmnMZe2dYGHtfn91TuZKY7_78_9fz3z-v_v___9f3r-3_3__59X---_e_V399zLv9_____9nN_4G6AEmGpfABZiWMBJNGlUKIEIVhIdACACigGFomsICBwU7KwCPUEDABAagIwIgQYgoxYBAAAAAEhEQAgB4IBEARAIAAQAqQEIACJAEFgBIGAQACgGhYARQBCBIQZHBUcpgQESLRQTyRgCUXOxhhCGUUAAAA.fngACHgAAAAA&ccpaConsent=1---&gdprApplies=true&v=1&out=https%3A%2F%2Fsaksaseikkailu.blogspot.com%2F&ref=https%3A%2F%2Fzenstable.boards.net%2F&title=Prinsessa%20ja%20sammakko%20%7C%20Zenin%20foorumi&txt=Hof%20Graubachissa">Hof Graubachissa</a> 19.-25.07.2021 (Riesenbeck, Saksa). Muuttuuko mikään vai muuttuuko kaikki? </i></p><p><b>19.07.2021, saapuminen</b></p><p>Jos tunteista pitäisi mainita vain yksi, se oli innostus. Se ei kuitenkaan olisi kertonut koko totuutta, ei edes puoliakaan siitä: listaan kuului myös jännitys, haikeus, ilo, pelko. Suurena paradoksina samanaikaisesti myös itsevarmuus ja epävarmuus.</p><p>Riesenbeckin maisemat olivat kauniita ja idyllisiä. Heti saapuessaan kaupunkiin Amelie totesi että se olisi sopinut Dzelzainin kotipaikaksi paremmin kuin Saulkrastin kaltainen moderni lomakotikaupunki. St. Kalixtuksen kellotorni pilkotti kauempana. Ironiaa oli että hän saapui kaupunkiin hakemaan nimenomaan tervetullutta kosketusta nopeatempoiseen nykymaailmaan. Komposiittijalustimet, joustorunkosatulat ja neopreeni, mukava nähdä teidät taas! Riesenbeck tunnettiin kansainvälisten hevosurheilutapahtumien kotina, ja värinän pystyi suorastaan aistimaan ilmasta. Nyt oltiin estemaailman Mekassa.</p><p>Kaiken järjen mukaan Amelien olisi pitänyt tuntea olonsa siis kodikkaaksi, mutta veteen vapautetun hauen sijasta hän koki itsensä merivesiakvaarioon pistetyksi järvikalaksi. Näennäisesti ympäristö oli oma, mutta seisoessaan Hof Graubachin pihalla Amelie tiesi tekevänsä sisältä hiljaista kuolemaa. Hän koitti peittää epävarmuutensa jo hyvin hiotulla hymynaamiollaan, mutta rivien välistä tuntui että Jusu näki maskin alle. Hän taisi kyllä ollakin oikea kokemusasiantuntija... Se oli toisaalta myös hyvä: Amelie tulisi ymmärretyksi, ja vastapainoisesti hän tiesi nyt suunnilleen mitä Jusu oli käynyt läpi vieraillessaan viime kesänä Saulkrastissa. Ja Amelie oli mokoma painostanut Rosengårdin vieläpä ratsastamaan! Huh huh.</p><p>Hiljalleen miljöömuutoksen aiheuttama järkytys lähti tasaantumaan. Kun Jusu esitteli mustan Piki-tamman, oli pahin tunne jo laantunut lähemmäksi lähempänä kotoisaa. Tumman turvan puhaltaessa lämmintä ilmaa käsille Amelie huomasi itsekin taas hengittävänsä. Edessä oli eläin jolla oli neljä kavioita, se tuoksui, no, hevoselta, heinältä, sen kaksi korvaa höröttivät, häntä huiski kärpäsiä. Hevonen oli aina hevonen, eikä se tiennyt mitkä värit lipussa oli tai kisasiko se kainsainvälisesti vai hömppätasolla. Se puhui aina samaa universaalia kieltä, oli omistajan äidinkieli ruotsi, espanja tai vaikka sitten mandariinikiina.</p><p>Eikä pärjäämisestä nyt muutenkaan tarvitsisi ottaa paineita, sillä seuralaiseksihan Amelie oli saapunut. Jusun lomailevaksi varjoksi. Uusia tuulia nuuskimaan, ottamaan lepoa Dzelzainin tummista varjoista ja raskaista työpäivistä.</p><p>Niin sitä ainakin luulisi.</p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-13029253794337094342021-07-18T23:15:00.001-07:002021-07-18T23:15:21.836-07:00Haiseeko täällä teistäkin savu?<p style="text-align: center;"><i>12.07.2021 </i></p><h2 style="text-align: center;"><a href="https://zenstable.boards.net/post/1288/thread">Chaput on nostettu pöydälle</a></h2><p>Illallispöytä oli tavanomaista hiljaisempi, lie helle vaikuttanut ihmisten keskusteluhaluihinkin. Vitaliya kyseli tavanomaiseen tapaansa päivästä, kärkkyi uusia mehukkaita puheenaiheita, mutta jutut tyrehtyivät nopeasti. Yleensä hän piti Ilonan ja usein myös seurasta nauttivan Amelien kanssa lähestulkoon kolmestaan yllä koko ruokailun puheenvaihdon, mutta nyt kaikki keskittyivät taputtelemaan hikisiä kasvojaan kuiviksi ja selviytymään edes salaatista puuskuttamatta.</p><p>"Mitenkä on, Amelie," Vitaliya koitti pitää puhetta yllä, "lähetithän jo ilmoittautumisen Power Jumpiin? En ole saanut vielä maksupyyntöä osallistumisesta."</p><p>Amelien ilmeestä näki kuinka hän puhuisi tuhat kertaa mieluummin vaikka perunanviljelystä kuin tulevasta kilpailusta. Silti hän piti hymyilevästä, kultaisesta naamiostaan kiinni viimeiseen asti, vaikka koko pöytäseurueelle oli selvääkin selvempää mitä oikeita tunteita sen alla piilotteli.</p><p>"Lähetin, mutta ehkä se tulee viiveellä."</p><p>"Hyvä. Muistithan merkitä sponsorin?"</p><p>"Muistin muistin."</p><p>Iivaria ärsytti koko keskustelu. Häntä ei kiinnostanut moiset kissanristiäiset, hävetti vallan hyväksyä moinen urheilu omalla hevosellaan. Tosin kertaakaanhan mies ei ollut Uulan satulaan istunut, eikä kyllä tulisikaan istumaan. Jalostusarvo kiilasi käyttöominaisuuksien ohi tässä kilvassa.</p><p>"Toivottavasti ehdit harjoittelemaan vielä kun palaat lomalta, kuulin että siellä on kaikissa luokissa todella kova taso tänä vuonna."</p><p>Amelie nyökkäsi tavanomaista vaisummin Vitaliyan toteamukseen. "Teen ainakin parhaani," hän sanoi. "Yritän olla sössimättä", lisäsi mielessään.</p><p>Iivari tökkäsi haarukalla katkarapua niin kiukkuisesti että se kimposi pöydälle. Mielenosoituksellisesti hän kääntyi vierellään istuvaa Ilonaa kohden, esittäen asiansa tarkoituksenmukaisen selkeään ääneen.</p><p>"Mutta sinähän tanssitat sekä Unoa että Reinaa Firenzessä syyskuussa? Voin maksaa kumpaisenkin osallistumisen, tietenkin. Jos löydät itsellesi sopivan puvun, ostan sen myös mieluusti. Lahjana."</p><p>Amelie kohotti kulmiaan. Ei hänen osallistumistaan renessanssiturnajaisiin kukaan tarjoutunut maksamaan, ei vaikka hän esittää siellä Zenin hevosia. Puvusta puhumattakaan. Tallinpitäjän mielenilmaus ei ollut jäänyt epäselväksi, se tuntui suorastaan huvittavan Vitaliyaa.</p><p>"Teetätkö minullekin haluamani vaatekerran, kun näin jalomieliseksi lähdet?" hän kysyi velmusti, odottamatta kuitenkaan vastausta. Sellaista ei kuulunutkaan, ja hetken aikaa ateriointi jatkui hiljaisuuden vallitessa. Ainoa äänimaailma oli kilisevät aterimet ja Vitaliyan ilmaa tämän tästä leipova viuhka. Kuuma sai meikin kuitenkin edelleen valumaan kasvoilla, leyhytteli niitä kuinka paljon tahansa.</p><p>"Olen tässä itse asiassa tullut siihen tulokseen, että tarvitsen lisää työvoimaa hevosten kanssa — onhan niitä jo kertynyt. Ilona, sain aamuisesta keskustelusta kuvan ettet kieltäytyisi ratsuttajan työstä. Otatko sen edelleen vastaan?"</p><p>Äänettömyyden rikkonut Iivari ei vilkaissut vahingossakaan Amelieta kohden, mikä sekin oli jo yksinään viesti. Katso, tässäpä kunnollinen työntekijä, ei riko hevosiani ja lokaa mainettani turhanpäiväisillä estekisoilla. Katso tarkkaan miltä näyttää oikea, kelpoinen ratsastaja. Sellaisena viestin sisältö oli helposti tulkittavissa, ja Amelieenhan moinen upposi kuin sula veitsi voihin. Etikettiä rikkomatta hän kuitenkin jatkoi perunan viipaloimista kuin Iivari ei olisi häntä sanan säilällä salaa pistänytkään, vaikka matalista kulmista ja vetisistä silmistä pystyikin paljon päättelemään. Jokin oli noiden kahden välillä särkynyt; kenties luottamus, ehkä ymmärrys. Joka tapauksessa jokin tärkeä.</p><p>Tunnetaitojen mestarina Vitaliya paikkasi tilannetta kääntämällä puheenaiheen niinkin tasapaksuun aiheeseen kuin säähän. Amelie kuunteli puolella korvalla ja odotti tilaisuutta livistää pöydän äärestä. Mitä hän edes teki siellä? Ei ainakaan Iivarin kutsumana. Voi ei, ehkä Vitaliyakin vain esitti olevansa yhä ystävä, jos hänen pitäisi valita niin totta kai von Hoffrén oli asian oikealla laidalla, ei suinkaan pokaaleja ja suurkisoja jahtaava Chaput... Mitenköhän pahasti lokaan hänet oli vedetty Ilonan edessä? Mitä kaikkea tuo oli kuullut? Sielunsa silmin Amelie näki kaksikon — Iivari ja Ilona, imelästi toisiaan silmäillen — päivittelemässä kilpaa kuinka rumasti Uula aina kaahasi esteeltä toiselle, martingaalitkin oli, ja entäpä jos joku olikin todistanut kuinka Knut sai raipasta persiilleen toissapäivänä...</p><p>Oliko Amelie kateellinen Ilonalle? Oli. Tahtoiko hän olla? Ei. Tunne ja järki eivät vain tunnetustikaan kulkeneet käsi kädessä, ja vastaan taisteleminen oli vaikeaa, mahdotonta. Amelie oli tehnyt vuositolkulla töitä Zenille, aluksi aivan ilmaisiksikin, kulkenut pitkän matkan mukana, tukenut Iivaria, puolustanutkin. Mitä hän sai kiitokseksi — tylytystä ja arvostelua, siinä missä ihana rakas Ilona, mokoma sydänkäpynen, oli ollut mukana vain murto-osan ja silti taivaat ja maat aukenivat hänen eteensä.</p><p>Amelie ei kestänyt katkeria ajatuksiaan. "Kiitos" hän tokaisi lyhyesti ja nousi niin nopeasti ylös ettei muistanut ottaa lautasliinaa sylistänsä. Kun se kosketti lyhyen tippumisen jälkeen lattiaa, oli Amelien paikka jo tyhjä.</p><p>Vitaliya ei ollut kuitenkaan ainoa herkkätutkainen nainen siinä seurueessa. Ilona tavoitti Amelien sivuportailta istumasta, vaikkakin katse oli niin lasittunut että hengeltään nuori oli jo jossain aivan muualla. Hän ei vastannut kuulumiskysymykseen, mikä ei sitkasta Lavia tietenkään lannistanut. Sen sijaan hän istuutui ystävänsä viereen ja nökötti yhteisessä hiljaisuudessa, katsellen taivaanrannassa lenteleviä lokkeja. Vapaa kuin taivaan lintu...</p><p>"Mä olen ihan paska."</p><p>Näillä saatesanoilla Amelie aloitti samaisen avautumisen kuin Wapissa Jusu oli saanut osakseen. Kissa oli nostettu pöydälle, kaikki kortit käännetty. Ja kun vauhtiin oli päästy, antoi Amelie kaiken tulla ulos. Ei ollut pistettä eikä pilkkua, vain loputon sanavyöry toinen toistaan kurjempia toteamuksia ja ennustuksia. Kuinka Noran onnettomuus kaihersi edelleen; ratsastaminen pelotti; mitä elämältä tahtoi vai tahtoiko mitään; kateellisuus; melkein hän jopa lipsautti lähtevänsä Hof Graubachiin, mutta onneksi vain melkein.</p><p>"Niin että sä varmaan tuut sitten mun paikalle ratsuttajaksi kun saan lähtöpassit. No hard feelings, ansaitset sen kyllä tuhat kertaa enemmän kuin mä."</p><p>Amelie tarttui Ilonan käteen ja seurasi lokkien liitoa. Vaan jospa tuo olisi tiennyt millainen riita tälläkin hetkellä oli pienessä ruokasalissa hänen puolestaan käynnissä.</p><hr /><p style="text-align: center;"><i>13.07.2021</i></p><h2 style="text-align: center;"><a href="https://zenstable.boards.net/post/1294/thread">Kaapissa olevat möröt? Ne ovat vain kuvitelmaasi</a></h2><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://i.imgur.com/D1s7TI0.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="488" data-original-width="800" height="195" src="https://i.imgur.com/D1s7TI0.jpg" width="320" /></a></div><br /><p></p><p>"Mun on ihan pakko kertoo teille yks juttu."</p><p>Amelie kumartui margarita-lasinsa ylle kuin salaliittolainen ja katsoi ettei kukaan jäänyt pimentoon. Vepriksen terassi oli täysi ja hälinä melkoinen, oli vaikea sovittaa ääni kantavaksi muttei huutavaksi.</p><p>"Mä en oo pelkästään äidin luona koko lomaa. Käyn moikkaamassa Jusua ja Rasmusta samalla, ettekä ikinä arvaa — Dierk Mayerin tallilla, Saksassa!"</p><p>Paljastus ei aiheuttanut sellaista "ooooooh"-kohahdusta mitä Amelie oli odottanut. Kukaan ei heittänyt juomaa hänen kasvoilleen eikä kaivertanut syntisen merkkiä otsaan. Hän ei tiennyt oliko se hyvä vai huono asia, mutta jatkoi selittämistä silti.</p><p>"Tartteen vähän uutta elämystä, tiiättekste, kurkata onko ruoho vihreämpää aidan toisella puolella. Pitää nähdä kaikki vaihtoehdot et tietää mitä elämältä haluaa, koska mä en rehellisesti sanottuna just nyt tiiä," Amelie honotti putkeen, veti henkeä ja jatkoi: "mä tykkään mun työstä täällä, mutta nyt on vähän ollu vaikeeta. Veikkaan että viikko ihan erilaisissa ympyröissä tekee hyvää, vähän reboottaa."</p><p>Amelie hiljeni. Sekunnit matelivat, mutta paheksuvia päänpudistuksia, silmäyksiä ja kommentteja ei kuulunut. Sen sijaan pyydettiin kertomaan Jusulle terveisiä, Ilona käski ottamaan ilon irti lomasta. Vain Fricis jurputti siitä, miksi hän sai kuulla tästä vasta nyt.</p><p>Kylmä solmu Amelien vatsassa hellitti ja liukeni lopulta kokonaan pois. Hän oli koko ajan pelännyt muiden reaktioita, maalannut mielessään itsestään rikkurin, petturin, kiittämättömän saastan joka kääntäisi kaikelle saamalleen uniikille opille selkänsä. Pelännyt muuttuvansa hylkiöksi ja ei-toivotuksi, ystävilleen selkänsä kääntäneeksi. Mutta kuinka — yllätys yllätys — ollakaan, se kaikki oli ollut vain Amelien oman mustavalkoisen joko-tai-mielen tuotoksia.</p><p>Helpotus tuntui samalta kuin saisi rinkan pois selästä. Kaikki tuntui heti paljon kevyemmältä: hän ei lähestynyt tienhaaraa, ei sellaista ollut olemassakaan. Mitään vaikeaa valintaa ei tarvinnut tehdä. Loman voisi aivan hyvin viettää Riesenbeckissä kiiltäviä urheiluhevosia ihaillen, ja palata sitten takaisin Saulkrastiin aivan yhtä kiiltävien barokkiratsujen sekaan. Ja olihan hänellä Uula, Zenin Kilpuri isolla K:lla, odottamassa PJ-treenien jatkamista. Pikkulintu oli juorunnut Vitaliyan jyrähtäneen edellisiltana kaikella raivoisalla vakuuttavuudellaan Iivarille Amelien hiillostamisesta ja pitäneen vankasti nuoren työläisen puolia. Hän oli kuuleman mukaan jopa koittanut ostaa Uulan itselleen aivan vain siksi ettei Iivari vimmaisuuksissaan olisi voinut myydä sitä pois. Tarina ei kerro kumpi knabstrupin nyt sitten loppujen lopuksi omisti, mutta ladyn ansiosta Amelien kisaura tamman kanssa jatkuisi niin pitkään kuin hän vain tahtoisi. Joten miksi valita rusinan ja pullan väliltä, kun sitä pystyi syömään kumpaisenkin?</p><p>"Mä palaan 25. päivä, iltasella. Haluisiksä Moirai huolehtia Knutista sen aikaa? Saat ratsastaa jos tahdot," ja hymy perään. "Sit te muutte voitte vahtia Fricistä et se ei perseile kun mä en ole vahtimassa" kirvoitti leikillisen läpsäisyn mainitulta blondilta.</p><p>Kaikki oli hyvin.</p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-8636178216089850162021-07-12T00:31:00.006-07:002021-07-12T00:31:56.393-07:00Hei hei, ei niin nopeasti!<p> </p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://i.imgur.com/4fLWhfv.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="418" data-original-width="565" src="https://i.imgur.com/4fLWhfv.jpg" /></a></div><br /><p></p><p>"Sehän sujuu kuin tanssi!"</p><p>Fricis väläytti hymyn kuullessaan kentän reunalta Amelien kehut. No totta kai sujui! Kali oli sillä hetkellä kuin mielen jatke, oli vaikea uskoa että se oli nähnyt vasta viisi kesää. Ihan kuin valmiimmallakin hevosella ratsastaisi — millainenkohan mestari tamma olisi sitten oikeasti taitavana?</p><p>Mestariksi Fricis tunsi vähän jo itsensäkin. Kauas oli tultu siitä heinävarastossa salaa tupakkia polttavasta koulukotikarkurista, kun katsoi ilta-auringossa ratsastavaa suittua nuorukaista. Ryhti oli kuin marsalkalla ja alla käyntiä sulkutaivutuksella kokoava ratsu tyytyväinen kyytiläiseensä, joka pienillä ja pehmeillä otteilla ohjasi kohti pyöreämpää ylälinjaa ja suorempaa poljentoa. Sopi ollakin, sillä vieressä suoritusta seurannut Iivari ei mitä tahansa turaamista olisi hyväksynytkään. Hänen hiljaisuutensa oli hyvä merkki: kehua ei kehdannut, mutta moitittavaakaan ei löytynyt.</p><p>Eurooppaa kurittanut helleaalto ei ollut jättänyt Latviaa välistä, ja harjoitteluhetket olivat kaikki järjestään siirretty akselille ilta-yö-aamu. Nyt kun aurinko vain pilkisteli puiden takaa, jaksoi ratsastaa vaikka kolmekin hevosta putkeen. Sen Fricis aikoi tehdä: ensin hän oli vienyt Hesaton rannalle päästelemään, nyt auttoi Kalin ratsukoulutuksessa, ja viimeisimpänä vielä aikoisi uskaltautua tanssittamaan Välskettä narun päässä. Mikä hulluus häntä ajoi työskentelemään vapaaehtoisesti jyräsuokin kanssa, sen kun tietäisi, mutta kahden kepeän espanjalaisen jälkeen se tuntuisi luultavasti samalta kuin saisi keilapallosta otsalohkoon. Sillä miten kevyt ja kuuliainen Kali olikaan! Se tuppasi kyllä tarjoamaan vähän liikaakin vastauksia — "Sulkutaivutus? No mutta tässä olisi avokin sulle, otahan hei vielä ravisiirtymä kaupanpäällisiksi!" — ja oli melkein yhtä nopea liikkeistään kuin isänsä Hesato, mutta yhtään ei tarvinnut painetta ottaa eikä ohjasta pidättää. Hyvä opettajakin se oli, parempi kuin niuhottamiseen taipuvainen omistajansa. Kun Fricis tupsautti alapohkeella taivutusta syvemmäksi, kasvoi Kalin kavioihin vain juuret ja häntä pyörähti mielenosoituksena ennen kuin matka jatkui. Paljon pienempi paha verrattuna vierestä kuuluvaan kommenttiin.</p><p>Kali oli loppukäynneillä namipalkkansa ansainnut. Kanget kilisivät kun tamma imeskeli leivänkänttyä hartaudella, ja tyytyväinen oli myös ratsastajan ilme. Eikä hän ollut suinkaan ainoa.</p><p>"Kyllä huomaa Vanagsin harjoittamisen tuloksen" ei ehkä ensialkuun kuulostanut suureltakaan kehulta, mutta kaikki Iivarin tuntevat tiesivät ettei kukaan varsinkaan Friciksen taustoilla voinut saada häneltä parempaa suitsutusta. Mainittu virnuili melkein typeränä ottaessaan sanat vastaan, vilkaisi kentän reunalla seisovaa Amelieta varmistaakseen että nainenkin kuuli sanat. Kuuli hän.</p><p>"Valmiit hevoset vievät kuitenkin vain tiettyyn pisteeseen saakka. Oletko miettinyt tarjoustani nuorikosta?"</p><p>Friciksen hymy hyytyi millisekunniksi. Iivari oli aamulla luetellut täysin pokerinaamalla listan varsoja joista tallipoika voisi valita itselleen koulutusprojektin. Se oli kunnia, mutta pelottava sellainen. Fricis ei tuntenut oloaan todellakaan valmiiksi muovailemaan kokonaisen ratsun itse, siinä olisi liian monta mahdollisuutta tyriä... Pilata Iivari von Hoffrénin hevonen. Saada pitkin korvia. Potkut. Varmaan maastapako olisi silloin turvallisin ratkaisu. Joten kyllä, oli Fricis tarjousta miettinyt, nimittäin sitä miten siitä kieltäydyttäisiin.</p><p>Mutta ei siitä voinut kieltäytyä. Tuttavalliseen sinuttelun pehmeän pinnan alle kääriytyi painostuksen jyrkkä nyrkki.</p><p>"Valinta on vaikea..." Fricis huokaisi aavistuksen verran liian teatraalisesti ja peitteli totuutta epäilyksistään. "Ajattelin Galahadia, tai Amberia, kenties Pinssiä" hän luetteli helpoksi tietämiään varsoja.</p><p>"Galahad on jo liian pitkällä ja Amberin tahdon kouluttaa itse, mutta Pinssi, sen annan vastuullesi."</p><p>Fricis näytti siltä kuin käpy olisi pudonnut hänen päähänsä. Ei ei ei, kaikki eteni liian nopeasti! Ei hän oikeasti ollut vielä päättänyt, kunhan ehdotteli! Mutta asia oli nyt lyöty lukkoon. Pinssistä tulisi Friciksen ensimmäinen oma koulutettava. Finito.</p><p>Kun Kali seisoi käytävällä puunattavana, uskalsi Fricis viimein avata ajatuksiansa. Amelie kuunteli tarkkaavaisena avautumisen jokaisen sanan ja tavun, mutta kun tuli hänen vuoronsa puhua, suusta ei tullutkaan luistamis- ja pakosuunnitelmaa kuten tuon poikaystävä toivoi.</p><p>"No mut sehän on ihan sikaiso kunnia! Ei kuka tahansa saa ottaa varsaa prokkisteltavaksi, ja olisi voinut valinta osua huonomminkin — mieti nyt, Jeremy-parka, saa painia Lexion kaa... Pinssi menee lujaa mutta on ihan älyttömän kiltti."</p><p>Fricis kohautti harteitaan ja mutisi, muuta hän ei osannut.</p><p>"Sitä paitsi se on ihan totta että valmiiksi koulituilla hevosilla sä etenet vaan tiettyyn pisteeseen asti. Oot hoonannut sun avut ja kropan siihen pisteeseen että oot satavarmasti valmis pistämään taitos likoon varsan kanssa. Eikä sun tartte sitä yksin tehdä, kyllähän aina apua voi pyytää. Mä autan, Clave auttaa, Ilona auttaa, Jeremy auttaa — kuka vaan, Iivarikin, sen se tahtookin nähdä että osaat myös ettii neuvoja kun huomaat niitä tartteevas etkä vaan hakkaa yksin päätä mäntyyn."</p><p>Amelie oli tapansa mukaan ärsyttävän oikeassa, eikä siihen vastaukseksi sopinut muuta kuin "niin kai" ja kasvoille pakotettu itsevarma ilme.</p><p>Toisaalta, olihan Fricis ollut mukana pahemmassakin. Välskeen kanssa SaA-radalla, kerran Faustin satulassa joustausharjoituksissa. Huumekoukussa 14-vuotiaana ja autokolarissa.</p><p>Kyllä kai sitä yhdestä varsasta selviäisi. Ei se pelaa joka pelkää, ja sitä rataa.</p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-58674510423738548202021-06-03T22:09:00.004-07:002021-06-03T22:09:41.488-07:00Toukokuun viimeinen päivä<p> Auringon viimeiset säteet painuivat puurajan taakse. Taivas alkoi saamaan hempeitä pastellin sävyjä, ja lempeä kesätuuli heilutteli laitumen jättitammen uusia lehtiä. Sen alla Duke kuunteli kuinka lokit kirkuivat metsän takana Riianlahdella. Mustat korvat kääntyilivät terhakasti, hopearaitaiset jouhet leijailivat ilmavirrassa. Ori nyppäsi maasta voikukan, nosti jälleen päänsä ja veti syvään henkeä: aivan kuin se olisi pyöritellyt aistimuksia suussaan kuin paraskin viininmaistelija. Tänään oli hyvä ilta.</p><p>Käkikin kukkui. Ilmassa leijui alkukesän väkevä, mehevä tuoksu, ripaus meren suolaa, voimakkaita kukkia. Ja kas tuolta, mäen alta, käveli tuttu mies. Duke katseli tyyneesti ystävänsä saapuvan, tarjosi sitten tuhannesti toistetulla tavallaan paksua niskaa kyhnytettäväksi.</p><p>Käynti oli orilla kankeaa, mutta reippaasti se silti seurasi ihmistään. Kenties pienelle ratsastusretkelle puistoon? Tai illan viimeiseen valssiin maneesin rauhaan? Kuten aina ennenkin.</p><p>Millaisen palvelun Duke saikaan! Se katseli hieman ihmeissään isäntäänsä, joka niin antaumuksella kiillotti mustaa karvapeitettä. Harvassa olivat ne kerrat kun tuo vaivautui itse moisten arkiaskareiden äärelle. Mutta Duke ymmärsi ettei lahjahevosen suuhun ollut katsominen: se nautti saamastaan erikoishuomiosta kyselemättä. Tyytyväisenä vanhus sulki silmänsä. Seesteinen hiljaisuus ympäröi parin.</p><p>_____________</p><p>Kello oli varttia yli yhdeksän kun Duke saapui puutarhaan. Sen lihakset eivät ehkä enää pullistelleet eikä poljento ollut korkea, mutta suuri musta sai silti jäykän, ontuvan käynninkin näyttämään juhlavalta. Se saapui ryhdikkäänä kuin kuningas kruunajaisiinsa, kiiltäväksi ja takuttomaksi suitut jouhet valtansa symboleina. Hetkeksi pähkinänruskeisiin silmiin syttyi tuttu palo, kun ne huomasivat odottavan omenakasan ruusutarhan viertymillä. Nämä kaikki, minulleko?!</p><p>Duke oli niin keskittynyt suussaan vaahtoaviin, kirkkaanpunaisiin omenoihin, ettei se varmasti edes huomannut pienestä ihmisjoukosta erillään seisovaa vierasta. Tuo lätsäpäinen, purutupakkaa jauhava mies ei näyttänyt istuvan ympäristöönsä: takana seisovien tuttujen, ystävällisten kasvojen rinnalla sänkileuka oli suorastaan luotaantyöntävä. Duke ei siitä jaksanut kuitenkaan välittää, ei vaikka muiden katse tuntui poukkoilevan suorastaan villisti möhömahan, tuon käsissä olevan aseen ja hevosen välillä.</p><p>Kapea käsi silitti mustaa poskea kuten aina hyvän suorituksen jälkeen. Duke otti kiitoksen vastaan puhaltamalla omenamurskan höystämää lämmintä ilmaa kalvakoille kasvoille, ennen kuin ne vetäytyivät ulottumattomiin. Ori yritti kävellä perään, mistä se peruutettiin takaisin paikoilleen. Ota vielä yksi omena.</p><p>Ota vielä tämä yksi omena.</p><p>Varikset pakenivat raakkuen puutarhan puista laukauksen kajahtaessa.</p><p>_____________________________</p><p>Ei mitään uutta taivaan alla. Tässä ei pitänyt olla mitään, oli sitä aiemminkin nähnyt kuolemaa. Ensimmäisellä kerralla se toki järkytti: ääni kun suuret keuhkot tyhjenivät kuin palkeet; lihasspasmit, kuin kaatunut koittaisi vielä viimeisillä voimillaan juosta pakoon itse Kuolemaa — se oli saanut nuoren pojan voimaan pahoin, kääntämään katseen pois. Isän suuri käsi oli tarttunut tuolloin leuasta ja pyörtänyt pään takaisin maassa sätkivää hevosta kohden, pakotti katsomaan. “Katso nyt,” hän oli sanonut, “paina tämä mieleesi äläkä ikinä laukaise asettasi ennen kuin muuta et voi, sillä niin suurta taakkaa kuin toisen henki käsissäsi, sellaista et jaksa kantaa.”</p><p>Kun Duken raidallinen takakavio lopetti nykimisen, olivat sen silmät jo tyhjät. Suussa oli vielä puolikas omena. Iivari painoi luomen kiinni ja otti riimun raskaasta päästä. Hän siirsi pitkän ja harmaantuneen otsaharjan tähden yläpuolella ammottavan reiän peitoksi. Verta oli yllättävän vähän, mutta valkea hiha sotkeutui silti. Se ei haitannut.</p><p>“Kiitos, ja hyvää matkaa.”</p><p>Iivari oli saattanut uskollisimman ystävänsä viimeiselle retkelle. Sille matkalle ei isäntä päässyt mukaan.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://i.imgur.com/sb9hyGI.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="318" data-original-width="664" height="307" src="https://i.imgur.com/sb9hyGI.jpg" width="640" /></a></div><p style="text-align: center;"><i>Kun sortuu kaikki, kaikki tää</i></p><p style="text-align: center;"><i>Sortuu, häviää</i></p><p style="text-align: center;"><i>Jää hiljaisuus</i></p><p style="text-align: center;"><i>Ja hauta uus</i></p><p style="text-align: center;"><i>Ja avaruus</i></p><p style="text-align: center;"><i><br /></i></p><p style="text-align: center;"><i>Duc Obscur * 19.06.2015 - </i><span style="text-align: left;"><i>† 31.05.2021</i></span></p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-44523797683621711702021-04-18T02:33:00.001-07:002021-04-18T02:33:10.213-07:00Spiritus Sancti<p> Puinen ja kapea kirkonpenkki ei tuntunut mukavalta kankun alla. Seisominen houkutteli istumista enemmän.</p><p>Iivari ei ollut uskonnollinen mies. Ei sillä tavalla kuten hänen vanhempansa olisivat varmasti toivoneet, eikä oikeastaan kuten itsekään olisi tahtonut olla. Juuri siksi linnan pieni kappeli kenties oli ajatuksissaan vaeltanutta harhailijaa kiinnostanutkin — se oli yksi niistä harvoista kolkista joihin pitkä nenä ei ollut vielä työntynyt.</p><p>Goottilaistyyliset holvikaaret seisoivat aikaa uhmaten, kuten ne vuosisadasta toiseen olivat tätäkin hetkeä ennen tehneet. Valonsäteet tunkeutuivat paksun lyijylasin läpi, piirsivät värillisiä juovia pölyiseen ilmaan ja laskeutuivat parkkiintuneen Raamatun nahkaiselle kannelle. Sitä ei selkeästi ollut hetkeen kukaan avannut: lie koko korkea huone oli kärsinyt alikäytöstä jo tovin. Ymmärrettävää se kylläkin oli kaikin puolin, sillä tila taisi palvella lähinnä häissä ja hautajaisissa. Puhtaita Dzelzaineja oli jäljellä enää tasan tarkalleen yksi, ja ladyn luonteenlaadun tuntien näiden kynttelikköjen alle tultaisiin vain jälkimmäiseen tilaisuuteen. Hänen mukanaan kuolisi myös Dzelzainin suku.</p><p>Kehotus “hattu pois” sai Iivarin kääntämään katseensa alttaritaulusta taakseen. Siinä paha missä mainittu, Vitaliya seisoi keskellä käytävää kädet puuskassa mutta pieni hymy vahvoilla kasvoilla. Hän oli lipunut hiljaa ja huomaamatta, kuin autere aamuisessa horisontissa, ylevästi kuten aina. Vitaliyassa oli samaan aikaan jotain sekä tavattoman pehmeää että kovaa, kuin paksun pilviverhon takana mylläävä myrskytuuli. Ulkomuodoltaan ja jokaiselta liikkeeltään niin harkittu nainen kätki sisäänsä tulen, elinvoiman, sellaisen mikä huokui terävästä katseesta ja itsevarmasta tavasta kantaa leukaa korkealla. Osuvammin ei lapsi olisi voinut saada nimeä.</p><p>Kuuliaisesti Iivari nosti hatun syliinsä. Hän ei hymyillyt, mutta nytkäytti suupieltään tavalla joka vihjasi että pieni huumorinkukka tässäkin sielussa vielä kituutti.</p><p>“Kylläpä kappeli sai harvinaisen vieraan,” Vitalya totesi ja istuutui kuin vaivihkaa viereen. Hän osasi laskostaa lukuisat helmansa kauniisti niin tehdessään. “Mikä tähtitaivaalla saa sinut istumaan kirkonpenkkiin noin hartaana?”</p><p>Iivari ei vastannut, mikä jo sinänsä oli vastaus itsessään. He istuivat hetken vaiti, tulija tunnelmaa tunnustellen, yllätetty omaan sisäiseen maailmaan näennäisesti paeten.</p><p>“Viimeisin seremonia tässä paikassa oli vanhempieni siunaus hautaan,” Vitaliya rikkoi hiljaisuuden. “En saanut hyvästellä heitä kasvokkain, olisin kuulemma järkyttynyt näystä.”</p><p>Henkilökohtainen aihe sai Iivarin kiemurtelemaan epämukavasti. Myötätunnon sijaan hän mietti, kuinka kukaan on voinut ikinä kuvitella Vitaliyan olevan niin heikko ettei kestäisi nähdä ruumista.</p><p>“Seuraava tilaisuus on minun, ja pidäkin huoli että arkkuni on avoin. Hetkeni parrasvaloissa!” Naisen hirtehishuumori sai totuudessaan kivinaamaisesta seuralaisestakin irtoamaan pienen hymähdyksen. Kaikilla meillä oli huippuhetkemme.</p><p>Mutta totuus sattui silti. Aika kului välillä madellen, välillä juosten, mutta koskaan se ei pysähtynyt. Oli sitä sitten jäljellä kolme päivää tai kolmekymmentä vuotta, tulisi Iivari joskus seisomaan kaikkien rakastamiensa haudalla. Helppoa olisi olla rakastamatta ketään muuta kuin itseään, olla oman elämänsä Dorian Gray, mutta se ei ollut oikeasti niin helppoa mitä fiktio esitti. Olihan von Hoffrén sitä parhaansa mukaan yrittänytkin välttää, välittämistä, mutta tehtävä koitui kerta toisensa jälkeen mahdottomaksi. Vaikka suojakseen rakentaisi kuinka korkean jäisen muurin, ei tunteilta — niin muiden kuin omiltakaan — voinut paeta ikuisesti. Se oli sekä lohdullista että kammottavaa, elää limbossa jossa kerta toisensa jälkeen joutui hyvästelemään kaikki tuntemansa, rakkaansa, vihan ja surun. Uudestaan ja uudestaan vailla lupausta maaliviivasta. Välillä Iivarista tuntui, kuin hän katsoisi vain omasta pienestä norsunluutornistaan muiden hyviä ja täysiä elämiä. Näkymätön, hajuton ja mauton sivustaseuraaja. Tuulen suhina toisten korvissa.</p><p>“Sinusta on niin tavattoman vaikea saada mitään irti ennen kuin alat heittelemään kirjoja ja huutamaan varjoille,” Vitaliya huomautti, napauttaen samalla ystäväänsä harvinaisia avautumisia edeltävistä mielenliikkeistä. Muisto vaivaannutti Iivaria, minkä sen herättäjä toki tiesi vallan mainiosti. Hän kiirehti pehmentämään piikkiiään.</p><p>“Mutta jos joskus tahdot kokeilla miltä tuntuisi keskustella rakentavasti ilman purkautuvia patoja, niin tiedät minun kuuntelevan.”</p><p>Kaikkihan sen tiesivät. Kun puhe oli draamasta ja henkilökohtaisista tragedioista, Vitaliya oli yksi suuri korva. Ikävä kyllä myös suuri suu mikä jakamiseen tuli… Tylsyyttään juoruilevan Dzelzainin sydän oli kuitenkin hyvä, ja siihen Iivari luotti kaikesta hankaluudestaan huolimatta. He olivat kuin saman kolikon kaksi eri puolta: nokkelia ja kärkkäitä opportunisteja kumpainenkin, mutta kuitenkin lopulta niin erilaisia. Toinen tulistui helposti, lauhtuen toisaalta myös pian. Toinen taasen vältteli suuria tunteita, mutta sitten kun ne purkautuivat, se tapahtui suurena räjähdyksenä jonka jälkimaininkeja väisteltiin vielä pitkään. Vitaliya loi vaikuttavuutensa itsevarmuudella ja rehtiydellä, siinä missä Iivari siteerasi irvokkaan mieluusti Vlad Țepeșin kuuluisaa fraasia “pelätköön, kunhan tottelevat”.</p><p>Jossain kaukaisessa huoneessa kello löi tasatunnin merkiksi. Komeasta äänestään huolimatta sekään ei pystynyt rikkomaan uinuvan kappelin rauhaa, jossa ystävykset istuivat rinta rinnan kohtaloitaan hyväksyen.</p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-50808479389042128052021-02-16T23:12:00.004-08:002021-02-17T00:06:16.315-08:00Turhaan etsii lohdutusta, sydän tervahaudan musta<p style="text-align: center;"><i> Jokavuotisen joululauluhaasteen mukaisesti inspiraationa <a href="https://redirect.viglink.com/?format=go&jsonp=vglnk_161354547735910&key=71fe2139a887ad501313cd8cce3053c5&libId=kl93awfd0102ylrr000DLn40n1awu&loc=https%3A%2F%2Fzenstable.boards.net%2Fthread%2F148%2F1685-2021%3Fpage%3D1%26scrollTo%3D1025&gdprConsent=CPA1K8jPA1K8jAKAYAENBLCsAP_AAH_AACiQHTNd_X_fb39j-_59_9t0eY1f9_7_v-0zjgeds-8Nyf_X_L8X42M7vF36pq4KuR4Eu3LBIQFlHOHUTUmw6okVrTPsak2Mr7NKJ7PEinMbe2dYGHtfn9VTuZKYr97s___z__-__v__79f_r-3_3_vp9X---_e_V3A3QAkw1L4CLMSxgJJo0qhRAhCuJDoAQAUUIwtE1hASuCnZXAR6ggYAIDUBGBECDEFGLAIAAAAAkoiAEAPBAIgCIBAACAFSAhAARoAgsAJAwCAAUA0LACKAIQJCDI4KjlMCAiRaKCeSMASi52MMIQyigAAA.fngACHgAAAAA&ccpaConsent=1---&gdprApplies=true&v=1&out=https%3A%2F%2Fwww.youtube.com%2Fwatch%3Fv%3DNP2VwZZoQak%26list%3DRDNP2VwZZoQak%26start_radio%3D1%26ab_channel%3DAnttiRailio-Topic&ref=https%3A%2F%2Fzenstable.boards.net%2Fpost%2F1025%2Fedit&title=1685%20-%202021%20%7C%20Zenin%20foorumi&txt=%20Kristallikehto">Kristallikehto</a></i></p><p style="text-align: center;"><b>31.12.2020 | <a href="http://www.haukkaleva.net/zen/kisat/gaala2020.php">Gaalailta</a></b></p><p>Vitaliyan maljapuhe oli tavattoman mielenkiintoinen. Tai sitten äärettömän tylsä. Miten vain, Iivari ei siihen kiinnittänyt mitään huomiota eikä poiminut korviinsa edes oman nimensä mainitsemista sen lomassa, ei edes sitä seurannutta naurun helähdystä. Lady Dzelzainin vaivalla hioma sarkastinen huomautus oli mennyt täysin hukkaan, sääli.</p><p>Katse ei edes kierrellyt pääjuhlasalin upeissa detaljeissa, kuten floristien harkituissa ja täydellisesti fibonaccin käyrää mukailevissa asetelmissa tai pienissä kultaisissa lumihiutaleissa samettiverhojen laskoksissa. Harmaat silmät tuijottivat tasan tarkalleen yhteen pisteeseen, ja se piste oli muutaman pöydän päässä loistavat tulenpunaiset hiukset.</p><p>Iivari ei ollut vaivaitunut luomaan katsetta vieraslistaan, mikä oli taannut järkytyksen maanantaina ensimmäisten vierashevosten astellessa talliin. Valkeakasvoinen Acinonyx paistoi joukosta kuin uliseva hälytyssireeni: ori oli Zenistä syntyjänsä, ja kasvattaja kyllä tiesi tasan tarkalleen kenen kilparatsuna se liihotteli… Ja siellä missä oli hevonen, oli varmasti myös omistaja.</p><p>Icarus Kristiansen ehti jo toistamiseen tunkeutua Iivarin reviirille. Tuolla hän nyt elehti jotain seurueelleen törkeästi Vitaliyan puheen aikana (kuka nyt kehtasikaan olla huomioimatta toisen vaivalla hiomaa esitystä? Aikamoista) ja nauraa hörähti niin että sukimisella ja silkkirusetilla yritetystä kesytyksestä huolimatta villin kiharainen hiuspehko tutisi. Tunsikohan tuo niskaansa porautuvan katseen?</p><p>Opponentit olivat kohdanneet toisensa jo aiemmin päivällä, ja Iivari katui silloista myötäilyään.</p><p>____________________________________</p><p><br /></p><p>Hupiratsastelu lumisessa puistomaisemassa oli vastakohta Vecnon ylängön hangissa henkensä edestä rämpimiselle: sekä Iivari että Riario ottivat siis ilon irti rannikkoseudun ohuesta, sopivasta lumipeitteestä. Hyväntuulisuus oli kuitenkin ratsastajan kohdalla poispyyhitty kun vastaan askelsi tumma, solakka puoliverinen, jonka satulassa punatakkinen mies hymyili ja tervehti nostamalla hattuaan. Vastauksena saamaansa nyökkäykseen hän reagoi kääntämällä ratsunsa, Acinonyxin, Riarion rinnalle. Iivari katsoi pöyristyneenä vierelleen ilmestynyttä ratsastajaa — he eivät olleet väleissä, ainakaan hyvissä. Mitä huikenteleva norjalainen siinä teki?</p><p>“Ehdit sitten kuitenkin takaisin. Kuulin kaukomatkastasi,” Icarus aloitti kepeästi. Hänen äänessään oli tietty, pisteliäs sävy, sellainen joka tiesi yleensä ivaa ja sanaharkkaa. Sitä Iivari jaksaisi juuri nyt häviävän vähän, joten vastaustaan mies punnitsi harvinaisen tarkkaan. Hän ei tahtonut luoda tästä mitään tilannetta. Lopulta parhaimmalta idealta tuntui pysyä täysin hiljaa, minkä Icarus ikävä kyllä virheellisesti tulkitsi omaksi, pieneksi voitokseen.</p><p>“Se mikä sinua Siperiaan vetääkin, olisi voinut pidellä siellä kyllä kauemminkin.”</p><p>Ei, tähänkään Iivari ei lankeaisi. Niin kovasti kuin häntä houkuttelikin vastata jotain aivan yhtä terävää takaisin, hän puri kapeaa huultaan ja jatkoi puolipidätteiden jakamista toisesta hevosesta heränneelle Riariolle aivan kuin keskustelua ei olisikaan. Sekös Icarusta harmitti: hän oli muhinut kaunaisessa mielessään paljon asioita sanottaviksi, ja nyt niitä ei otettu vastaan. Suunnitelmissaan hän olisi päässyt riitelemään, avautumaan kaikesta mikä mätti (eli kaikesta), mutta todellisuus ei mukaillutkaan tahtoa.</p><p>“Tosin ymmärrän kyllä kiireesi, kaikenlaisia juoruja sitä liikkuukin. Ei kai hellusi oikeasti ole myös oppilaasi? Kuinka alas von Hoffrén vajoaa?”</p><p>Vaikka se alkoi käymään jo työstä, Iivari pysyi vaiti ja keskittyi Riarioon. Hän vihasi tuota vierellä ratsastavaa punatukkaa sydämensä pohjasta ja haaveissaan pistelisi niin sanallisella kuin konkreettisellakin säilällä toista vereslihalle, mutta malttoi pitää kasvonsa peruslukemilla. Juonteet kävivät syvemmiksi, mutta iva ei kuorta murtanut. Ignooraus oli paras puolustus.</p><p>Icarus alkoi turhautumaan. Hän veisteli ja kaiveli, mutta jäämies pysyi kivikasvona eikä näyttänyt eleelläkään huomioivansa vierellä naljailevaa Kristiansenia ja tuon kuumana käyvää ratsua. Acinonyx steppaili ja koitti uhota toiselle orille, joka olisi mieluusti vastannut haasteeseen jos selässä ei vain olisi ollut ratsastajaa. Riario tunsi työetikettinsä, toisin kuin tumma kollegansa, joka lopulta kavahti kohti komean vingahduksen säestämänä. Kimo väisti pienellä sivuloikalla, mikä äkkinäisyydellään sai satulan päällä keikkuvan, visusti sinetöidyn sanaisen arkun raottumaan — hippusen.</p><p>“Hallitse kaakkisi!”</p><p>“Kutsutko tosiaan omaa kasvattiasi kaakiksi? Pieni freudilainen lipsahdus...”</p><p>Tyytyväisenä vihdoinkin saamastaan huomiosta Icarus hymyili samalla kun kädet keräsivät ohjia ja maltittivat pompahtelevaa hevosta. “Entä oma pystyynkuollut luuskasi?”</p><p>Oli totta että Iivari itse tuppasi valittamaan Riariosta harva se päivä, tuskasteli uudelleenkouluttamisen vaikeutta, olihan ori urautunut kuin paikallisjuna. Mutta kun joku muu erehtyi hänen ratsuaan arvostelemaan, varsinkaan kukaan sellainen kuin Icarus… Arvostele valintoja, selvä. Arvostele ulkonäköä, antaa mennä vain. Arvostele rakkauselämää, mikäpä siinä. Mutta annapa olla jos erehdyt kritisoimaan puolikkaalla sanallakaan sitä kuinka Iivari von Hoffrén kouluttaa hevosensa! Sitä saa tuta virheen nahoissansa.</p><p>“Kaikki hiemankaan koulutetut hevoset ovat villikkoihisi verrattuna flegmaattisia, mutta en tiedä lähtisinkö sinuna sillä vielä kerskumaan!”</p><p>“Minä en säkitäkään ratsujani tyhjäkatseisiksi roboteiksi.”</p><p>“Minun hevoseni mitään säkittämistä ole nähneetkään, umpimielisyydestä puhumattakaan.”</p><p>“Eiväthän ne raasut pääsisi rämpimään edes heinäpaalin yli. Minun hevoseni näkyvät joka vuosi Power Jumpin kärkikahinoissa — siellä vaaditaan sellaista vireyttä joita sinun konisi eivät ole nähneetkään!”</p><p>“Niin, kahinoissa jotka lopulta minun hevoseni voittavat. Vulst af Rid,” Iivari heitti omahyväisesti takaisin. Icaruksen ilme venähti sen verran että hän oli takuuvarmasti unohtanut kuka Amelie Chaputin kisaratsun loppujen lopuksi omisti. Niin, eihän tuolla omistajalla tosin ollut osaa eikä arpaa hevosen kipailuttamisessa, valmentautumisen hoiti Amelie ja sponsoroinnin Vitaliya Dzelzainin linnan rahaston kautta — itse asiassa tuo samainen omistaja katui kaikin puolin antaneensa kirjavan edustuskilpuriksi. Mutta yhäkin papereissa tuo pieni kiituri oli Iivari von Hoffrénin hevonen, millä mies ei yleensä tohtinut ylpeillä — vaan nytpä kelpasi. Estehevosella. Kyllä pieni katkeruus teki ihmeitä.</p><p>“Tuurilla, olitko näkemässä kuinka rumasti se kaahasi radan läpi Mandelbackenissa…”</p><p>Iivari ei vaivautunut vastaamaan muuten kuin antamalla hyvin voitokkaan katseen ja pienen, hyhmäisen hymyntapaisen. Iivari 1, Icarus 0.</p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://i.imgur.com/FXqK34z.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="800" data-original-width="564" height="400" src="https://i.imgur.com/FXqK34z.jpg" width="282" /></a></div><p>Hetken aikaa miehet kyräilivät toisiaan kiehuvien ratsujensa selästä. Oli vaikea sanoa kumman silmistä tihkui enemmän vihaa ja inhoa. Vuosikausien katkeruudet ja vääryydet painoivat kumpaisenkin harteita, ja Riarion selässä oli käynnissä henkinen paini maltin säilyttämiseksi. Pidä maski, pidä maski, pidä maski… Iivari oli voitolla, nyt ei parannut jatkaa jottei se ehtisi muuttumaan. Hän oli kuuluisa tyyneestä pinnastaan. Pidä se hemmetin maski...</p><p>“No, jos siinä oli parasta mihin pystyit” Iivari heitti ja kannusti Riarion raville. Ori lähti tyypilliseen tapaansa kauhomaan korkealla askeleella pois, sellaisella joka tuskastutti ja ärsytti kouluttajaansa nurinkurisuudellaan mutta aiheuttaisi takuulla kateutta toiselta kantilta asiat näkevässä kilparatsastajassa. Tämän kerran Riario saisi esitellä huitovia kinttujaan aivan luvan kanssa. Antaa mennä, korkeammalle, enemmän! Tätähän sinä aina tahdot tarjota, pistä parastasi!</p><p>“Pyh, ei vedä vertoja Zonjietin kouluvarsalleni!” Icarus huudahti. Iivari heitti viimeisen “jätetään tämä tähän”-katseen ja pyysi Riariota ravaamaan vielä vähän korskeammin. Hän oli pienellä vaivalla vienyt voiton tässä sanallisessa mittelössä, ja niin se myös jätettiin olemaan. Antaa Kristiansenin upota.</p><p>____________________________________</p><p><br /></p><p>Vitaliya päätti puheensa, aplodit saivat Iivarinkin palautumaan takaisin tähän hetkeen. Myös Icarus näytti vihdoin tunteneen pistävän tuijotuksen takaraivossaan, sillä taputtaessaan aivan kuin muka olisi kuunnellut hän heitti myös sivusilmällään mulkaisun katselijalle. Siitä otettiin koppi.</p><p>Vanha kauna yritti parhaansa, mutta se ei silti onnistunut pilaamaan iltaa. Mitä useamman lasillisen shampanjaa Iivari kumosi, sitä harvemmin pitkänhuiskea norjalainen häntä olemassaolollaan häiritsi. Kumpainenkin valitsi seuransa ja vältteli toisiaan juhlarauhan nimissä, mitä nyt harvakseltaan loivat ikäviä katseita itsehillinnän erehtyessä paikka paikoin rakoilemaan.</p><p>Ilotulitus oli komea, ja sen jälkeen tunnelma tuntui rentoutuvan kaikin puolin. Iivari jatkoi lipevää merkkihenkilöiden kanssa seurustelua, veteli naruista ja loi uusia yhteyksiä. Siinä hän oli niin taitava ja harjaantunut ettei edes nouseva humala hidastanut tehtävää, päinvastoin. Matthew Kajanne ja Vitaliya olivat jo ehtineet keskustelemaan kaikenlaista aina vakuutusasioista Jeremyn edesottamuksiin kun Iivari luikerteli mukaan. Siitä hän luisteli sulavasti esittäytymään Isabella Sokalle sekä Mo Lille, joista kumpainenkin vaikutti Suomessa urheiluhevospuolella — ei ehkä Iivarin alaa, mutta eihän sitä koskaan tiennyt millaisia palveluksia tai yhteyksiä tarvitsisi. Antioco Calabresen kautta hän alkoi olemaan jo hyvää pataa tuon pojan, Quintinon kanssa, mikä lisäisi vaikutusmahdollisuuksia eteläisesssä Euroopassa. Rintaansa röyhistellen mies esiintyi kuin riikinkukko, todistellen ominaisuuksiaan niin sanojen, tekojen, etiketin kuin maineensakin puolesta. Juhla kuin juhla, Iivari oli silkkikankaineen aina paikalla markkinoimassa itseään taustavaikuttajaksi.</p><p>Ilta sujui niin hyvin että muuan pahanilmanlintu pääsi melkein jopa unohtumaan. Melkein.</p><p>Kello tikitti jo pikkutunneilla, kun Iivari seisoi kivetyn pihan reunalla rinnallaan. Juhlajuomat olivat saaneet puolustuksen laskemaan niin ettei pehmeää katsetta ja pitkiä sormia arpisella poskella enää kumpikaan lähtenyt piilottamaan, siinä jo arvottiinkin oliko kannattavampaa jatkaa juhlimista kahdestaan kuin palata takaisin salin loistoon.</p><p>“Ohhh, hankkikaa jo huone!”</p><p>Huuto kajahti läheltä ja katkaisi hempeän hetken kuin saksilla leikaten. Iivari repi vastentahtoisesti katseen irti Ilonan loputtoman syvistä kuparisilmistä, joista näky vaihtui paljon epämiellyttävämpään. Icarus nojaili kävelykeppiinsä sen näköisenä että oli nauttinut tarjoilusta siinä missä muutkin, virnuili ikävästi ja oikoi ryhdikkään frakkinsa rypistynyttä reunaa. Hän lähti ontumaan (ja huojumaan) kaksikkoa kohden.</p><p>“Turhaan etsii lohdutusta, sydän tervahaudan musta,” Icarus siteerasi nuotin vierestä murheellista suomalaista joululaulua ja naurahti pilkallisesti päälle. Mielenosoituksellisesti Iivari puristi Ilonan olkaa hieman tiukemmin, tuhahti ja nykäisi pienesti pääovia päin. Tarvitsisiko aikaa tuhlata (känni)ääliön kuuntelemiseen?</p><p>“Tiedättekös, neiti, olla varuillanne,” Kristiansen varoitti. “Ettette vain saa miekasta kun alamäki väistämättä kuitenkin pian alkaa. Niin, sellainen peto, ihmissaasta, teillä käsipuolessa on.:.”</p><p>Normaalisti Iivari olisi osannut pitää pokkansa solvausten sadellessa, pitää itsensä ylempänä, aivan kuten kolme päivää aiemmin puistossa. Nyt häntä kuitenkin kylmäsi: mitä kaikkea soopaa punatukka ehtisi suoltaa Ilonalle? Tai mikä kamalinta, mitä kaikkea ikäviä totuuksia hän joutaisi paljastamaan? Joistakin asioista oli syynsä olla puhumatta. Näinpä hapsottavan peruukin alta sinkoutui arkitsen kylmä katse ja sanallinen sivallus heti päälle.</p><p>“Aika paksua puhetta pettäjältä.”</p><p>Icarus pyöräytti teatraalisesti silmiään. “Paraskin puhuja.”</p><p>“Joskus on ihmisiä jotka ehkä ansaitsevatkin saada terästä!”</p><p>“Kuunnelkaa vain neiti, millaista puhetta! Tällaisen miehenpuolikkaanko olette valinneet?”</p><p>“Kehtaatkin puhua hänelle noin—”</p><p>“Tai mitä?” Icaruksen äänessä oli vinoileva, uhitteleva sävy. “Todista toki että olen oikeassa. Enkö olekin?”</p><p>Iivari päästi irti Ilonasta ja otti askeleen lähemmäksi, jotta hänen vastauksensa uppoaisi varmasti syvälle nahkoihin.</p><p>“Olet vain vanha, katkera äijänkäppyrä… Kenties pahoillasi siitä ettei sinua kukaan rakasta. Kuvittelepa että jopa minä olen sinua onnellisempi! Siinä on jo nieltävää, eikö? Keräilet niin innokkaasti särkyneitä sydämiä, että purkita toki omasikin — ehkä minun onkin mielestäsi musta, mutta se ei sentäs loista poissaoloaan.”</p><p>Miehet kyräilivät toisiaan. Icaruksen virne ei hävinnyt, mutta siitä oli kadonnut ilkikurisuus. Nyt se oli vain ilkeä.</p><p>“Älä sinä puhu minun sydämestäni, von Hoffrén. Siitä sinä et tiedä mitään.”</p><p>“Niin kiero se on että kukapa sitä ymmärtäisikään.”</p><p>Rivien välistä, katseiden välityksellä, vanhat aseveljet solvasivat toisiaan paljon pahemmin kuin julki antoivat. Iivarin kädet puristuivat nyrkkiin, vastapeluri kiristi otetta kepin kahvasta. Humalainen katse kääntyi Ilonaan.</p><p>“Teinä valitsisin miesmateriaalin hieman tarkemmin. Ikuisuus on pitkä aika, vietti sen sitten yksin tai kusipään kanssa.”</p><p>Iivari nieli vain vaivoin sanansa, ja sitäkin vaivalloisemmin himon lyödä näsäileville puikulakasvoille. Nenä nenästä. Sen sijaan hän viimetingassa vain kopsautti Icarukselta hatun päästä — jos Ilona ei olisi ollut todistamassa, hän olisi tempaissut kyllä jo aivan muutakin.</p><p>“Kehtaatkin puhua! Samaa virhettä en enää tee kuin kanssasi, ja totta puhuen ansaitset kaiken kärsimyksesi!” sanat sihisivät myrkyllisinä kuin rikkihappo. Iivarin mitta alkoi täyttymään. Hän kääntyi tietoisen dramaattisesti kannoillaan, otti daamiaan hartioilta ja kuiskasi korvaan “lähtekäämme.”</p><p>Icarus pudisteli hattuaan ja iski sen takaisin päähän. “Neiti muistaa varoitukseni, älkää langetko!” hän huusi loittoneville selille. Vastauksena Iivari vain veti Ilonan lähemmäksi itseään — katsopa vain, kel onni on.</p><p>Icarus istui kylmällä puutarhapenkillä pitkälle yöhön juomassa. Yksin.</p><p><br /></p><p style="text-align: center;"><i>Mutta silmiin eivät toisiaan</i></p><p style="text-align: center;"><i>Katsomaan</i></p><p style="text-align: center;"><i>Kaksi pysty vieläkään</i></p><p style="text-align: center;"><i>Toinen pidättelee kitkerää</i></p><p style="text-align: center;"><i>kyyneltään</i></p><p style="text-align: center;"><i><br /></i></p><p style="text-align: center;"><i>Orjantappuroiden alla</i></p><p style="text-align: center;"><i>Yksin anteeks antamalla</i></p><p style="text-align: center;"><i>Ei voi raunioista uutta rakentaa.</i></p><p style="text-align: center;"><i><br /></i></p><p style="text-align: center;"><i>Toinen haavoitti kai toista,</i></p><p style="text-align: center;"><i>Tänään sielun ikkunoista</i></p><p style="text-align: center;"><i>Syöksee talviyöhön tulta valkeaa.</i></p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-65847400656771085362020-12-14T11:57:00.020-08:002020-12-14T12:16:44.834-08:00Eläimellistä inhimillisyyttä<p> <span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; white-space: pre-wrap;">Dzelzainin tontin rauta-aitojen sisäpuolella kaikki olivat jo oppineet ekstravarovaisuuteen aina sisäisen tutkan piipittäessä von Hoffrénin lähestyvän. Täällä tunturien kupeessa ei moista ylimääräistä kykyä kuitenkaan kukaan valitettavasti omannut, mikä koitui Karla Efimintyttären kohtaloksi.</span></p><span id="docs-internal-guid-b0f28136-7fff-5e9f-82e4-448d27e521e2"><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">“Alas satulasta!” ei aiheuttanut ensi alkuun muuta reaktiota kuin Gyzman (vaivalloisen) pysäyttämisen ja kulmakarvojen kohoamisen karvahatun alla. Karla ei ymmärtänyt miksi hänen täytyisi jalkautua, eikä myöskään miksi heidän vieraansa harppoi hangessa niin suivaantuneen näköisenä että lumenkin olisi voinut uskoa lakoavan hänen tieltään. Vasta kun rukkanen tarttui Gyzman ohjaan ja nuori ratsastaja kohtasi katseista kylmäävimmän, tajusi tuo reppana tehdä työtä käskettyä. Saapikkaat hörppäsivät päällisistä huolimatta aimon annoksen nietosta tytön loikatessa ketterästi alas.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">“Täällä te kakarat ratsastatte kuin apinat sirkusponeilla. En ihmettele lainkaan miksi hevoset ovat kaikki niin vauhkoja,” Iivari saarnasi erittäin hyvänä vauhkon esimerkkinä teutovan pikkutamman ohjissa. Gyzma pyöri kuin paikallinen lumimyrsky, sen pieneen pirtaan ei sopinut täysin vieraan miehen tiukka ote. </span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Ruunikko kavahteli, Karla pakitti pois alta. Arvostelu kismitti häntä, mutta kehtaisiko sitä vieraille inttää vastaan…</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">“Tuolla tavalla kun vielä riuhdot, saisi isäsi ottaa ratsuraasun sinulta pois.”</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Okei, kyllä tässä sai jo antaa takaisin jos leikilläänkään kukaan puhui Gyzman pois ottamisesta. Tamma oli luvattu Karlalle, ja Karlan se myös oli. Kehtasikin mokoma kävelevä lakana tulla moittimaan ja uhkailemaan tietämättä taustoista yhtään mitään!</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">“Anteeksi nyt vain, mutta ei Gyzma ole mikään raasu, enkä minä sitä suusta riuhdo!”</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Iivarin katse koveni hetkeksi. Väitettiinkö hänelle vastaan? Ennenkuulumatonta. Vastausta ei Karlalle uhrattu, mutta tiukka tuhahdus kertoikin enemmän kuin yksikään hienoisen murretulla englannilla jaettu sana. Karla laittoi vastalauseena kädet puuskaan ja heitti aivan yhtä merkityksellisen silmäyksen takaisin. Tuuli pörrötti hänen lakkiaan.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">“Herra on sitten hyvä ja näyttää kuinka ratsastetaan, jos on kerta niin varma itsestään.”</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Karlan heitto oli kenties tarkoitettu näsäilynä, mutta hän ei tiennytkään keskustelevansa tämän ylängön itseriittoisimman miehen kanssa. Viitan hulmauksessa Iivari oli noussut Gyzman kivikovaan puusatulaan, josta tuo loi alentavan katseen julkeudesta tyrmistyneelle hevosenomistajalle. Ratsu näytti pieneltä uuden ratsastajan alla, eikä se vaikuttanut tyytyväiseltä muutokseen. </span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">“Näytän toki” Iivari ehti sanomaan tanssivan ahalteken selästä, ennen kuin se varoittamatta ampaisi kuin luoti laukalle. Karla katsoi sanattomaksi jääneenä kuinka hänen pikkupippurinsa kiidätti kyytiläisensä pihan avoimista porteista ulos.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">~*~</span></p>
<iframe allow="accelerometer; autoplay; clipboard-write; encrypted-media; gyroscope; picture-in-picture" allowfullscreen="" frameborder="0" height="100" src="https://www.youtube.com/embed/oyiB_HZ4K8M?start=93" width="560"></iframe>
<div><span><br /></span></div><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Tähän Iivari ei ollut varautunut. Kaikki muut skenaariot hänen päässään olivat käyneet, mutta ei ollut tullut mieleenkään ettäkö pieni ruunikko hirttäisi kaasun täysin pohjaan ja rynnistäisi päättömässä nelistyksessä ulos hirsiporteista. Jarrusta ei ollut puhettakaan, ja jos Iivari olisi ollut uskon miehiä, olisi tässä ollut hyvä hetki tehdä ristinmerkkiä kun Gyzma vyöryi täyttä laukkaa alas Vecnon rinteen kapeaa kinttupolkua.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Vaadittiin vajaa virsta ennen kuin täysiverisen jalkojen iskunopeus lähti laskemaan. Hiljaa himmaten vauhti hiipui käsien puristellessa ohjia — hengitä sisään, hengitä ulos, ollaan ihan rauhassa nyt vain. Lopulta valssitahti muuttui raviksi ja ravi käynnin kautta pysähdykseksi. Gyzman puuskutus kaikui hiljaisessa kuusikossa, ja höyryä nousi koko ruudintäytteisen kehon alalta kohti kirkastuvaa tähtitaivasta. Pakkanen oli kiristymässä ja talven lyhyt iltapäivä päättymässä, ympäröivät rungot erottuivat vain vaivoin tummina hahmoina. Valonlähteenä tulisi pian olemaan pelkkä kalpea kuunsirppi. Hevosethan löysivät aina kotiinsa, pimeälläkin, eikö vain? Iivari silitti pysähtymisen kiitoksena kapeaa kaulaa, vaikkei häntä pahemmin hevosta tehnytkään mieli juuri nyt ylistää. Metsä oli pimeä ja painostava heidän ympärillään.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Kyllä oli tamma sopan kehitellyt. Mutrusuinen ratsukko kääntyi omien jälkiensä perään, joita ei pian laihassa kuunvalossa nähnyt kuin siristämällä ja hyvällä mielikuvituksella. Gyzma alkoi tärisemään läpimärkänä, mutta steppaamaan ja kavahtelemaan se kykenisi varmasti vielä haudastakin — sinne se tällä menolla pian ilman lämpöä päätyisikin. Tarkalleen ottaen päätepysäkkinä kyllä olisi kait Vecnon tallin makaaberi muistoseinä… Siellä taisi olla ruuhkaa näin talvisaikaan.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Gyzma pysähtyi. Hetken aikaa tuo ikiliikkuja oli paikoillaan kuin patsas, pää pystyssä ja pienet, terävät korvat hörössä kuin magneetti olisi niitä vetänyt. Syke tuntui jähmeäksi jäätyneen karvan alla, kiivaana. Katse tuijotti pimeyteen puiden välissä, aistien jotain sellaista mitä ihminen ei kyennyt tuntemaan. Se sai muutenkin hermostuneen Iivarin olon epämukavaksi. Hän keräsi ohjia paremmin rukkasiinsa, valmistautuen sekä kohtaamaan odottamattoman yllätyksen että myös sitä luultavasti seuraavan täysiverisen rakettilähdön. Luoja paratkoon, anna Gyzman sinkaista kotia kohti eikä syvemmälle metsään… </span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Susi.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Iivari tunsi sen vähäisenkin verensä valahtavan kasvoilta. Gyzma korskui hermostuneena ja steppasi sivuun — ratsastaja ymmärsi sitä hyvin. Harvoja asioita tuo yleensä kovin kylmähermoinen mies näin vihasi, vallan jopa pelkäsi, kuin susia. Kautta aikain kokemukset kyseisestä harmavasta pedosta olivat toinen toistaan kurjempia, mistä muistuttivat niin traagisesti kuollut palkintoponi kuin haalistuneet pienet arvet omassa reidessäkin. Olivatko he kokemassa saman kohtalon kuin Pakpao-poni? Gyzma oli ehkä piru tammaksi, mutta ei se moista loppua ansaitsisi. Iivari itse pelkäsi kipua kuolemaa enemmän; jälkimmäistä hänen tuskin oli turha enää toivoakaan. </span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Susi luimisteli ja kohotti aavistuksen verran kulmiaan. Kyräillen se lähestyi ratsukkoa, ja matalan murinan alkaessa kaikki oli Gyzma-raasulle yksinkertaisesti liikaa. Ruunikko ponnisti takajaloilleen tikkusuorin koivin, eikä siinä ollut aikaa miettiä miksi peto heille murisi, kun hevonen jo kaatui takaperin selälleen. Ilmat puristuivat pihalle neljänsadan kilon paiskautuessa päälle, ja Iivari tunsi hukkuvansa paksuun lumeen. Hevonen kiljui ja sätki, potki itsensä ylös ja katosi yhdessä piiskahännän huiskauksessa täydellä laukalla metsään. Sen kiihkeä nelistys ja poikki risahtelevat oksat kantautuivat vielä pitkästä matkasta, ja niitä Iivari kuunteli maatessaan selällään syvässä hangessa, keräillen henkeä kasaan ja ilmaa runnottuihin keuhkoihinsa haukkoen.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Jokaiseen paikkaan särki tasaisesti ja varsinkin rinta oli tulessa. Kylkiluita oli aivan varmasti murtunut, siitä olisi voinut laittaa vaikka päänsä pantiksi, ja räpistellessään ylös Gyzma oli onnistunut vieläpä potkaisemaan ratsastajaansa selkään. Jos alla ei olisi ollut metristä nietosta pehmentämässä iskuja olisi jälki voinut olla vieläkin rumempaa. Onnisti se onnetontakin, vaikka eipä kivuissa mitään onnekasta sillä hetkellä tuntunutkaan olevan. Särky oli sellainen että jopa susi unohtui hetkeksi — kunnes matala murina kuului aivan istualteen könynneen miehen korvan juurelta.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://i.imgur.com/LSbMqWV.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="747" data-original-width="479" height="679" src="https://i.imgur.com/LSbMqWV.jpg" width="435" /></a></div><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Mitä siinä tilanteessa pitäisi tehdä? Paeta, puolustautua? Niin kai, mutta Iivari vain käänsi katseensa petoa kohti ja hengitti syvään. Hän oli aikansa ensin paennut kohtaloaan ja itkenyt sitten sen perään. Kenties nyt oli oikea hetki pysähtyä ja kohdata se mitä oli tullakseen. Ehkä susi murjoisi hänet ryömiväksi kasaksi jauhelihaa. Ehkä se saisi saaliinsa niin pieniksi palasiksi, ettei kuolemaa voinut väistää… Tunsiko Iivari jopa pienen, lepattavan toiveikkuuden sisällään?</span><p></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Ei, kyllä hänen elämänhalunsa oli yhä silti tarpeeksi suuri luodakseen helpotuksen huokauksen suden kääntyessä pois ja jolkottaessa takaisin metsään. Sitä ennen se oli lopettanut murinansa, pehmentänyt katseensa, ja tuijottanut edessään ratkaisua odottavan miehen kasvoja loputtoman syvillä silmillään. Iivari tuijotti takaisin, kärsi edessään lemuavan kidan kärystä. </span></p><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Hermostunut huulten lipaisu ja yksinäinen harmaaselkä oli jo kadonnut takaisin illan pimeyteen.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Mitä oli juuri tapahtunut? Kiitollisuuden aalto pyyhkäisi Iivarin yli niin voimakkaana ettei tuo edes vaikeroinut noustessaan jaloilleen. Miksi susi kieltäytyi helposta ateriasta? Mikä sai sen lähtemään pois? Miksi katse viipyili, välähti suorastaan inhimillisenä? Näitä asioita oli aikaa pohtia pitkällä, häpeäntäytteisellä paluumatkalla. Kuljettavaa ei ollut paljon, mutta litistetyn kehon nitistessä ei eteneminen uppolumessa ollut leikintekoa. Ainoa mieltä lämmittävä huomio oli, että kelmeässä valossa näkyi hevosen jälkiä jotka etenivät samoja tulouria joita vaivainen itsekin seurasi. Hän ei ollutkaan hukannut Karlan ratsua metsään.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Ilta oli jo kääntynyt yöksi (millä ei tietenkään ollut mitään väliä tähän aikaan vuodesta), kun Iivarin surkea hahmo raahusti samoista porteista sisään joista yksinäinen Gyzma oli tunteja aiemmin painellut pihaan silmät vilkkuen. </span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Lämpöön päästyään Iivari aikoisi ensitöikseen selostaa Efimille kohtaamisen tundrasuden kanssa. Tuo oli kehottanut kertomaan kaikesta normaalista poikkeavasti mitä tapahtui, ja jos tämä tapaus ei ollut shamaanin heiniä, niin ei sitten mikään.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Toisekseen egonsa pahasti loukannut Iivari ilmoittaisi Karlalle, että tuon tamma oli menetetty tapaus ja tyttö saisi pilata sen loppuun aivan rauhassa. </span></p></span><br />Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-86202278045839575782020-12-04T09:49:00.005-08:002020-12-04T09:49:59.618-08:00Lakkaa usuttamasta haisevia luonnonhenkiä niskaani<p> “Merkitseekö Napue sinulle mitään?”</p><p>Iivari kohotti katseensa miekasta ja sen puoliksi huolletusta terästä. Efim istui pitkän penkin toisella syrjällä, käsi pysähtyneenä kesken vanttuunparsinnan ikään kuin työ ei voisi jatkua ennen vastausta. Hänen silmänsä porautuivat ikävästi iholle, eikä kysymyksellä yllätetty tiennyt, pistelikö tuijotus pahemmin kuin puheenaihe.</p><p>“Pitäisikö? Kuinka niin?”</p><p>Kyllähän se merkitsi. Slaged vid Napo, Napuen taistelu, jos sillä ei ollut väliä niin ei sitten millään. Iivari jatkoi terän puhdistamista liian välinpitämättömästi ollakseen uskottava.</p><p>“Tiedätkö mikä on Tngri?”</p><p>“Mihin ristikuulusteluun olen päätynyt?”</p><p>“En pitkästytä sinua siis sillä yksityiskohdalla. Yöllä unessani sellainen kuitenkin käski kysymään sinulta Napuesta. “Veljen veri pellossa” lisäsi loppuun, jos se jotain tarkoittaa.”</p><p>Efim jatkoi paksun luuneulan pujottelemista nahan rei’istä. Hän siristi silmiään nähdäkseen värisevässä tulenkajossa aivan kuin keskeytystä ei olisi tapahtunutkaan, luultavasti Iivaria helpottamaan. Jälkimmäinen oli pinnalta tyyni, mutta ei tarvinnut olla mikään meedio huomatakseen kuinka sisällä myrskysi, ja siksi talon isännän hienovarainen huomaavaisuus oli pantava merkille. Oli vain kaikille osapuolille parhain vaihtoehto antaa von Hoffrénin tasoittaa mielensä ennen tunnepaineen lisääntymistä, sillä sitä oli pään sisässä jo tarpeeksi ennestään. Ajatukset, muistot, toiveet ja pelot liitelivät ristiin törmäyksiä välttämättä. </p><p>Kryptinen lause ei auennut Iivarille sen paremmin kuin Efimillekään — toki viittaus voisi kohdistua kaikkiin kentälle jääneisiin aseveljiin, mutta se tuntuisi liian itsestäänselvältä. Se ei siis sisällöllään järkyttänyt, ja vaikkei muistot kyseisellä pellolla leimahtaneesta Helvetin esikartanosta olleetkaan parhaimmasta päästä, ei niidenkään esiintuominen laivaa näin pahasti keikuttanut. Ehei: se mikä Iivaria kylmäsi, oli kuinka ihmeessä Efim oli osannut tipauttaa Napuen keskusteluun? He eivät koskaan olleet pintaraapaisua tarkemmin paikasta puhuneet (sen kunnian olivat saaneet vain Vitaliya, Ilona ja — hrrh — Icarus Kristiansen), joten… Oliko tuon luona todellakin vieraillut yön aikana tngri? Mikä sitten ikinä olikaan. Se sai jo ajatuksena luuytimen hytisemään, niin hyvässä kuin pahassakin: henkien olemassaolo oli kuumottava ajatus, mutta toisaalta se voisi myös tarkoittaa sitä että pitkät savukodassa vietetyt illat eivät olisikaan olleet silkkaa huuhaata ja ajanhukkaa.</p><p>Yhä kaiken kokemansakin jälkeen Iivari jaksoi olla skeptinen mikä todistamattomaan puoleen maailmasta tuli. Hän oli nuorena käynyt kirkossa vain normeja eli vanhempiaan miellyttääkseen, ja ylipäätänsä mies tunnettiin siitä että hän uskoi asioihin vasta kun näki ne. Oman elämänsä mullistuksia hän ei kyennyt selittämään, mutta uskoi niiden olevan totta koettuaan ne omissa nahoissaan. Sen sijaan kehärummun paukkeesta, absurdeista, miltei groteskeista rituaaleista ja kamalista juomista tuo oli saanut pelkkää päänsärkyä — ainakin tähän saakka. Voisiko Efimin tietämys asioista joita hänen ei kuulunut tietää olla hyvä merkki? Oliko tuolla jossakin sittenkin joku, joka oli kerta toisensa jälkeen kuullut shamaanin jollotuksen?</p><p>Oliko olemassa henki, joka todellakin auttaisi pääsemään riivaajasta eroon? Toiveikkuus ravisti Iivaria enemmän kuin mikään muu tunne.</p><p><br /></p><span><a name='more'></a></span><p><br /></p><p>Jollakin kimurantilla tavalla Iivari tunsi ensin suurta mielihyvää herätessään pieneen, toistuvaan kipuun ohimollaan. Herääminen tarkoitti sitä että hän oli nukkunut. Nukkunut! Se oli mahdollista vain täällä jumalan selän takana kaikkien karvaiden litkujen ansiosta, ja jokainen tajuttomana vietetty tunti tuntui lisäävän uskoa elämään ja yhteiseen hyvään. </p><p>Silmät kuitenkin toivat avautuessaan mukanaan karun totuuden. Iivari oli herännyt terävän kynnen neppailuun, eivätkä vierelle kyykistyneen tökkijän kierresarvet olleet koskaan mieluisa näky.</p><p>“Tiedätkö kuinka kovasti kuorsaat, koko talo tärisee tupaa myöten? Voisi luulla että tuon kokoisessa kärsässä ilma kulkee, mutta erehtyväisiähän tässä kaikki ollaan.”</p><p>Iivari ei tarttunut syöttiin vastaamalla mitään, vaikka mielessä se toki kävikin. Mielenosoituksellisesti hän käänsi katseensa kattoon ja esitti kuuromykkää, mikä toimikin hetken — kunnes musta kynsi nasahti uudestaan päähän, upoten tällä kertaa syvemmälle. Iivari älähti ja räpisteli itsensä istualteen nopeammin kuin kuumalle hellalle loikannut kissa.</p><p>“Mitä nyt taas?” hän murisi painaessaan tuoretta, kirvelevää haavaa sormellaan. Kuu loisti kupruilevan ikkunan takana kuin auringon kelmeä serkku. Pakkaskukat kukkivat karmeista.</p><p>“<i>Taas?</i> Siitähän on jo viikkoja aikaa kun viimeksi tapasimme. Itse asiassa olen jättänyt sinut varsin kiitettävästi rauhaan, enkö vain? Sitäkin suuremmin olin yllättynyt ja pahoillani saadessani... palautetta, niinsanotusta painostamisestasi.”</p><p>Scox piti pienen tauon antaakseen ilmapiirin viilentyä. Hän oli noussut ylös, ja vaikkei pituudeltaan mies (jos häntä sellaiseksi pystyi edes kuvaamaan) päätä huimannutkaan, vaikutti tuo äkkiä paljon suuremmalta kuin oli. Uhkaavammalta. Se sai Iivarin mielen tekemään vetäytymistä lähemmäksi hirsistä seinää, mutta välttääkseen kaikin keinoin antamasta myöten edessään seisovalle azuralle hän jätti sen tekemättä. Hiljaisuudessa tippui vain uhmaava katse, kysyen “entä sitten?” </p><p>“Eniten huvituttaa nämä riivausväitteesi. Hah! Käytän vain lainsuomaa oikeuttani periä perittäväni takaisin, näkisitpä mitä oikea riivaukseni on. Et kestäisi päivääkään.”</p><p>“Minkä lain?”</p><p>“Moraalisen lain. Vaan eikö sinustakin ole aivan kohtuullista vaatia miestä pitämään sanansa. Montako kertaa olen joutunut muistuttamaan ettet voi rikkoa verivalalla sinetöityä sopimusta?”</p><p>Tämä samainen saarna oli kuultu jo ainakin tuhatsataneljäkymmentä kertaa, eikä Iivari olisi voinut olla siitä tuskastuneempi. Hän veti henkeä ikään kuin tasoittaakseen itsensä ennen kuin katsoi pienellä uhmalla Scoxia silmiin henkiset sarvet tanassa.</p><p>“Onko tämä todellakin taas toistettava? En pysty luistamaan osuudestani — voisinpa — ellet ensin kerro mikä se on. Kauanko aiot pitää minua löysässä hirressä? Toteuttaisin pyyntösi ilomielin jos vain sillä päästäisit minut tästä!”</p><p>Scox vastasi symbolisesti ojentamalla kätensä ja silittämällä istuvan leukaa hellästi kuin tuo olisi lemmikkikoira. Pieni puudeli von Hoffrén, koittiko se riuhtoa talutushihnaansa? Murisi ja ravisti sievää sylikoiran päätään? Iivari läimäisi kylmän käden vihaisena pois ja tunsi kiehunnan sisällään. Millaista nöyryytystä!</p><p>“Sinusta kuuluu aina sama rutina,” Scox velmuili. Hän hymyili niin että hampaat näkyivät, mutta silmiin saakka ilme ei ylettynyt. Ne olivat kuin padot jotka pidättelivät takanaan möyryävää villiä vimmaa, hillitsemään jotain mitä tuo olento itsekään ei tahtonut päästää valloilleen. Jokin kasvoissa sai Iivarin viimein nojautumaan hieman taaemmaksi kun azuran karhea ääni jatkoi puhetta. </p><p>“Luuletko reppana todellakin että pikkuiset ystäväsi saisivat minut purkamaan valan? Osuuteni on aivan puhdas! Milloin palveluksesi olisi täytettävä — kolmenkymmenen päivän vai kolmensadan vuoden kuluttua, siitä emme sopineet mitään,” Scox selosti tietäen olevansa oikeassa. “Näin ollen sinä se tässä olet ainoa kuka sanojaan koittaa syödä.” </p><p>Tottahan se oli, mutta siitäkin huolimatta Iivari mietti kuumeisesti miten kiertää syytökset, kääntää sanainen säilä takaisin käyttäjäänsä vastaan. Turha vaiva.</p><p>“Olet viihdyttävä kuin pieni eläin, joten saat vielä tämän kerran myöten. Viimeisen varoituksen. Lakkaa usuttamasta haisevia luonnonhenkiä niskaani ja etsimästä pakotietä, sillä sitä ei ole. Jos koen tämän vielä uudelleen, tuta nahoissasi tehneesi virheen.”</p><p>“Anna tulla vain, kyllä minä ärsyttämisestäsi maksaisin mieluusti vaikka muutaman ruoskaniskun,” Iivari näsäili. Oli häntä mitättömämmistäkin syistä kuritettu, kyllä keppi lauloi lapsuudessa useammin kuin kerran. Pakaroita kuumotti yhä muistella miten komeasti isän peruukki roihahti kynttilänliekistä — ja alla olevat aidot hiukset myös… Muisteluiden tuoma uhmakkuus kuitenkin muuttui pelkoa peitteleväksi vihaksi Scoxin seuraavan toteamuksen kohdalla.</p><p>“Ah, en minä suinkaan palkintoporsastani pieksisi. Mutta mitenköhän sen laumatoverit vinkuvat kuorossa jos niitä vähän pistää? Sellainen emakko kuin Vitaliya laittaa kyllä hanttiin isosti, kerranhan jo kokeilin…” </p><p>Iivari samaan aikaan tiesi azuran vain pelottelevan häntä nöyräksi, mutta toisaalta puheet oli syytä ottaa tosissaan. Niin jäinen ja kyynistynyt kuin kalpea mies olikin, hänen omatuntonsa ei koskaan lakkaisi soimasta mikäli tuon itsepäisyyden vuoksi sivulliset saisivat siipeensä. Hampaat purivat yhteen pitääkseen kielen kurissa ja yllyttämästä Scoxia lisää, mutta tuopa ei yllykkeitä edes kaivannut vauhtiin päästyään.</p><p>“Entäpä tämä uusi nasu, Ilonako oli? Voin viedä hänelle rakastavia terveisiä sinulta. Melkein jo odotan että töppäät, niin saisin oivan syyn kokeilla miten possu vikisee. Vai oletko jo itse kokeillut?”</p><p> Inho suorastaan tihkui Iivarin kasvojen jokaisesta juonteesta kun hän nousi ylös. Sanoja ei tarvittu kertomaan vierailuajan olevan ohi, mikä tietenkin vain hymyilytti sarvipäätä. Hän oli osunut jälleen kerran napakymppiin, minkä kunniaksi tuo vain levitti kätensä ja astui askeleen taaemmaksi vihjatakseen sanoneensa kaiken sanottavansa. Boom, tiputa mikki, kuten nykynuoret muotoilisivat.</p><p>“Koita poika pysyä ruodussa. Ethän tahdo tehdä tästä minulle liian hauskaa? Muuten en ehkä koskaan tahdo päästää sinusta irti,” virnistelevä Scox veisteli viimeisiksi sanoikseen ennen katoamistaan yöhön. Jäljelle jäi vain sängyn vieressä uhmakkaana seisova Iivari, joka ei edes huomannut paljaiden nilkkojensa palelevan hervottomina yöasun helmojen alla. Niin raivoissaan hän oli.</p><p>Mitä tässä tulisi tehdä? Millä tavoin Efim auttoi, vai oliko siitä sittenkin vain enemmän haittaa? Pitäisikö jatkaa samalla linjalla, vai tehdä mitä käsketään ja lopettaa? Totteleminen, azuran suoranainen kumartaminen, olisi vihoviimeinen asia mitä Iivari tahtoi tehdä, mutta toisaalta läheisillä kiristäminen oli tehokasta. Alhaista, kieroa ja epäreilua, mutta silti toimivaa. </p><p>Tänä yönä unta olisi varmasti turha enää odottaa.</p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-71674266403796814022020-11-19T03:30:00.006-08:002020-11-19T03:47:01.690-08:00Kaikki hyvä on kuollut<p style="text-align: center;"><a href="https://www.youtube.com/watch?v=44pIUQNEk64&ab_channel=Dzivia">Dzivia - Pamierlyja Božyšča</a></p><p> Kun Tatyana ja babushka Galina palasivat etukäteen alamailta säikähtäneinä ja kuusenkerkkäkorit tyhjää täynnä, palpattaen yhteen ääneen vieraista miehistä metsässä, ei kulunut hetkeäkään kun Vecnon pihasta lähti joukko tutkimaan asiaa. Efimin sanojen mukaan he kävivät vain katsomassa, mutta vetäessään tabardia tunikansa päälle Iivari kyllä tiesi mihin valmistautua. Miksi muuten he pukeutuisivat Vecnon vihreään erottaakseen omat miehet toisista? Muutkin tuntuivat lukevan rivien välistä enemmän kuin ilmi annettiin, ja ilmassa väreili jännitys. Se näkyi hevosten levottomuutena ja kuolainten järsimisenä, jopa yleensä niin kylmähermoisessa Riariossa. </p><p>Efimin karvalakin punaista sulkaa seurasi yhteensä kuusitoista miestä, osa ratsain, osa jalan. Epäilyttävän suuri joukko vain tarkastusta varten tarposi ohuessa hangessa rinnettä alas, kohti kuusikkoa jonka kaamoshämy sai näyttämään pimeältä luolalta. </p><p>Runkojen lomasta vain vajaan virstan matkan päässä kajasti pieni valo jonka tunnisti helposti lähtevän nuotiosta. Hämärän turvin he lähestyivät ja löysivät tyhjän leirin. Tuli paloi niin iloisesti että sitä oli selkeästi vasta hetki sitten ruokittu, ja ympärillä oli taljoja joista erottui vielä istujien painautumat. Mutta missä he olivat nyt?</p><p>Jalkamiehet kiersivät leiriä ympäröiviä puita. Jäljistä päätellen babushka ei ollut normaalin tapansa mukaan tällä kertaa liioitellut: väkeä oli ollut vähintään tusinan verran. Töppösenpainaumien perusteella kaikki olivat myös poistuneet samaan suuntaan yhtenä joukkona. </p><p>“Jatketaan jälkien perään ja katsotaan mitä löydetään. Pysykää val—”</p><p>Efimin lause jäi kesken kun nuori Anisim osoitti kohti puiden luomaa varjoa. Nuotion valon reunamille oli ilmestynyt ryhmä, joka tuijotti mitään sanomatta tunkeilijoita leirissään. Hetken aikaajoukkojen välillä vallitsi hiljaisuus: kumpainenkin tuntui hämmentyneen odottamattomasta kohtaamisesta yhtäläisen paljon. Oli pistettävä merkille kuinka kaikilla Vecnon maille tunkeutuneilla oli rengashaarniskatunikat: he eivät olleet pelkällä metsästysretkellä.</p><p>Alik tarttui miekkansa kahvaan ja veti sen vyöltä. Efimin pistävien silmien katse porautui eteenpäin. Tuntui kuin metsä heidän ympärillään vetäisi henkeä, tuulikaan ei puhaltanut.</p><p>Äkkinäisesti mutta sitäkin odotetummin vierailijat lähtivät vyörymään aseet tanassa kohti vecnolaisia solvauksia heittäen. Kaikki katsoivat Efimiä, jonka hetken epäröinti muuttui itsevarmuudeksi hyökkääjien tunnistauduttua Igzibin miehiksi. Häntä ei tunnettu väkivaltaisena eikä sotaisana persoonana, enemmänkin juuri päinvastoin, mutta nurkkaan ahdistettuna tämäkin jänis osasi purra. </p><p>Elokuvissa näkyy huutavia ja miekoilla huitovia, toisiaan kohti vyöryviä massoja, mutta tosielämä oli aivan muuta. Lumi narskui jalkojen alla kun uhkaajat lähestyivät lähestymistään, osa heistä heitti herjaa, kaikki piti aseitaan valmiina turvattuina eteensä. Ei riehuen, ei huutaen. Vihreät tabardit pitivät paikkansa taisteluun valmiina, hipihiljaa.</p><p>Tai hiljaa ainakin niin kauan kunnes ensimmäinen metallinen kalahdus kävi Alikin juuri ja juuri ajalleen osuneesta torjunnasta. Miekan terä kävi pelottavan lähellä hänen vatsaansa, jolloin alla oleva Lyobek kavahti. </p><p>Se oli kuin merkkilaukaus, ja pian pieni aukeama oli täynnä silkkaa kaaosta. Kaikkialta kuului huutoa, rautaisia iskuja, korskumista, laukka-askeleita lumella. Iivari oli päätynyt keskelle kiivasta taistelua — ja hän kun oli tullut Siperiaan rauhoittumaan! Kaamoskooman sijasta tuo löysi itsensä tasapainottelemasta polkevan Riarion satulasta, jakamasta iskuja oikealle ja vasemmalle, selviytymästä. Siitä oli hyvin pitkä aika kulunut kun Iivari oli viimeksi joutunut ratsastamaan (melkein) kirjaimellisesti henkensä edestä, mutta oppi kumpusi syvältä selkärangasta: älä jätä selustaa paljaaksi, kääntele ratsua, ole valmiina, jaksa vielä vähän lisää. Riario tepasteli paikallaan valmiustilassa: tässä, hyvät naiset ja herrat, oli syy miksi piaffe kuului aina hyvän sotaratsun arsenaaliin. Hetken aikaa kaiken muun välissä Iivarin mielessä kävi absurdi toive siitä, olisipa omat oppilaat nyt paikalla ottamassa oppia. Näkisi tämä höttöinen z-sukupolvi miksi siellä kotikentällä kouluratsastusta hiotaan — tässä vaiheessa oli todettava että onneksi oli Riarion kanssa kaikista vastoinkäymisistä huolimatta hiottukin. Piaffesta se olisi valmis sinkaisemaan mihin tahansa suuntaan tai liikkeeseen mikäli tilanne muuttuisi, ja nopeastihan se tietenkin myös muuttui. </p><p>“No voi nyt perkele!” </p><p>Iivarin kuuli hyvin harvoin kiroavan, siihen tarvittiin koko elopainolla ratsastajaa alas repivä jalkamies. Tuo ei irroittanut otetta vielä Riarion jyrätessä päällekään, ja Iivari tunsi valuvansa satulasta. Se olisi paha, todella paha asia. Riepojan miekka olisi pistänyt jo kylkeenkin mikäli hevonen ei olisi kavahtanut juuri oikealla hetkellä taaemmas, mutta eroon vainoajasta ratsukko ei päässyt. Adrenaliini kohisi suonissa.</p><p>Ilmassa kaikui surkea, hyytävä ääni, kun hevosen säikähtänyt huuto muuttui kurlaukseksi. Perään kuului raivoisaa äittelyä, älähdys ja hetken hiljaisuus. Riarion pyöriessä kuin hyrrä irroittaakseen tunkeilijan kimpustaan Iivari näki sivusilmällään maassa makaavan vaalean hevosen ja sen rinnalle kyykistyneen Efimin. </p><p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://i.imgur.com/soDNAbK.jpg" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="557" data-original-width="800" height="279" src="https://i.imgur.com/soDNAbK.jpg" width="400" /></a></div>“Anna sen hevosen olla, se meni jo!” Iivari huusi omien ongelmiensa lomasta nähdessään kuinka toinen kumartui sulkemaan sinisen silmän. Oliko Arturnov menettänyt järkensä? Näytti siltä kuin hän olisi unohtanut ympärillään käytävän taistelun. Hanska silitti elotonta poskea ennen kuin piirsi kaulasta pulpunneella verellä pienen raksin valkoiseen otsaan.<p></p><p>Iivari tunsi jalkansa vapautuvan, jolloin hän keräsi kaikki voimansa ja potkaisi niin lujaa kuin ikinä pystyi. Riario kavahti yläpystyyn tuntemattoman miehen kieriessä kavioiden lomaan, ja kaikki orin käytöksessä viittasi siihen ettei sen hermot kestäisi tätä menoa enää kauan. Painavasta rautarengaspaidasta huolimatta kaatunut väisteli talsivia kavioita kuin vaskitsa, jolloin Iivari lopulta kohotti vasemmalla kädellään (oikea oli jo väsytetty loppuun) raskaan miekkansa ja iski sen alas. Aluksi häntä oli kismittänyt vaihtaa oma kevyt terä vanhaan rautaiseen puolentoista käden vastaavaan, mutta nyt mielessä oli vain kiitos siitä kuinka kevyesti se halkaisi yhteenpunotut metallirenkaat ja niiden alla lymyävän ihon — siihen ei olisi rapiirimiekka kyennyt. </p><p>“EFIM! Jatka vielä!” Iivari joutui kääntymään jo seuraavaa uhmaajaa kohti, mutta luotti siihen että ystävällä olisi vielä itsesuojeluvaistoa jäljellä. Typeriä rituaaleja ehtisi tekemään muulloinkin kuin keskellä taistelua, ellei sitten itse tahtonut jatkaa ratsunsa perässä.</p><p><br /></p><p>~*~</p><p><br /></p><p>Vecnon porteista raahautui kaksitoista miestä ja kahdeksan hevosta lähteneen kuudentoista ja yhdeksän sijaan. Kaikki lemusivat hieltä ja vereltä eikä yhdenkään kasvoilta paistanut muu kuin väsymys ja turtumus — sitä kutsuttiin selviytyjän taakaksi. Kenellä oli huuli halki, kuka ontui, kolmas piteli silmäänsä. Lyobek arkoi vasenta etustaan ja Pazuzun sieraimessa oli hyytyneitä veriklimppejä. Efim käveli ilman ratsua nyrkissään pelkät tyhjät suitset.</p><p>Tupa oli hiljainen, kenenkään ei tehnyt mieli puhua. Iivari nyt oli vain väsynyt koettelemuksesta, häntä kun ei kuolemanpelko kalvanut, mutta muut tunsivat kuin he olisivat menettäneet viimeisenkin illuusion turvasta. Heitä vastaan oli hyökätty, ja tämä oli vasta pientä: mitä varten selkeästi yhteenottoon varustautunut joukko oli lähestynyt Vecnoa? D’Yaakup tulisi varmasti pitämään lapsellisen, pitkävihaisen uhkauksensa.</p><p>Efim oli mietteliäs. Hän ei koskenutkaan leipäänsä, nojasi vain käteensä ja tuijotti tyhjyyteen. Ei hän Gepardia niin surrut: kyllähän hän oriaan kaipasi — se oli 20 vuotta sitten syntynyt melkein kirjaimellisesti hänen käsiinsä — siinä missä menettettyjä miehiäkin, mutta he kaikki olivat nyt jo jatkaneet matkaansa. Kuolema oli siirtymä, ei loppu. Oli ollut kauhistuttavaa seurata avuttomana vierestä kuinka terä pisti ratsun kaulan puhki ja katsoa miten ori kaatui koristen maahan, mutta nyt Gepard oli saanut sentäs rauhan.</p><p>Efim ei. Hän tunsi kaikkea muuta kuin rauhaa: epäreiluutta, levottomuutta ja ennen kaikkea vihaa. Ei riittänyt että hänestä levitettiin perättömiä puheita: Vecnon koskemattomuutta oli loukattu kirjaimellisesti verisesti. Ihmisiä oli kuollut. Efimin luottoratsu kaadettiin hänen altaan. Pinnalla oli tunteita joita tuo ei kuuna päivänä olisi tahtonut enää koskaan tuntea, tunteita jotka hän oli jättävinään edelliseen elämäänsä.</p><p>Efim Arturinpoika oli täynnä kostonhalua.</p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-17194628552152237642020-11-11T00:17:00.005-08:002020-11-11T00:17:44.223-08:00Täällä jumalan selän takana<p></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://i.imgur.com/NDA93sQ.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="537" data-original-width="469" src="https://i.imgur.com/NDA93sQ.jpg" /></a></div><br /> <span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; white-space: pre-wrap;">“Anteeksi!”</span><p></p><span id="docs-internal-guid-eb122f62-7fff-2050-b8b0-6317ae30d56e"><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Iivari mulkoili kikattavien teinityttöjen perään. Nuo olivat säikäyttäneet Riarion juoksemalla ohi naurusta rääkyen, letit vauhdissa lepattaen, ja vaikka ori olikin tuttuun tapaansa ottanut vain yksittäisen sivuaskeleen, sai sekin pieni omistajan sieraimet väräjämään vihaisesti kivisen, perustympeän ilmeen alla. Kurittomia kakaroita! Toinen oli ilmiselvästi Efimin tyttö, tukevamman nimeä Iivari ei muistanut vaikka olikin tuohon (ikävä kyllä) usein törmännyt. Eikö kukaan pitänyt täällä perähikiällä lapsia ruodussa? Sitä eletään kuin pellossa!</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Kyllä oli syksyn aikana Vecnon alamäki alkanut. Iivari oli saanut kuulla kaiken Igzibin kylän selkkauksesta, D’Yaakupista ja Ulyanasta. Jälkimmäisestä kertoessa Efim oli sylkenyt niin paljon että hänelle oli tehnyt mieli tarjota tuopillinen vettä nestehukkaan. Rationaalisessa aivojensopukassaan Iivari ymmärsi hyvin miksi Igzibin ihmiset majoittuivat Vecnon pihaan, mutta toisaalta, miksi kukaan tahtoi ylimääräisiä ihmisiä nurkkiinsa luuhaamaan? Varsinkin kun suurin osa noista loisista oli täysin hyödyttömiä vanhuksia, rampoja?</span></p><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;"><br /></span></p><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">“Luulin ettet välitä ihmisistä,” Iivari oli kysynyt talouden isännältä heti kun kykeni. Vastaus ei häntä auttanut.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">“Gospodin Iivari, asia on monimutkaisempi. Säälin toki teitä kapitalisteja, mutta on minulla silti omatuntoni,” Efim pyöräytti mietoa olutta tuopissa pistääkseen sakan liikkeelle ennen jatkamista. “Sitä paitsi mikä tahansa on kiusaksi D’Yaakupille on voitoksi minulle,” hän lisäsi ja kohotti virneentapaista suupielilleen.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Vieras ymmärsi viimeisen lauseen paremmin kuin hyvin.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Nyt keskustelusta oli useampi päivä aikaa, ja totuttuun tapaan Iivari alkoi hiljalleen kotiutumaan Vecnoon. Hän oli saanut itselleen saman suurehkon huoneen päätalosta kuin viimeksikin, rauhallisen yksinäisen soppensa, istui samalla paikalla pitkässä pöydässä Alikin vieressä, ratsasti Efimin rinnalla — ja kävi joka ilta läpi samat kummalliset, joskus puistattavatkin, rituaalit edellämainitun savuisessa kodassa. </span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Siksi Iivari oli tavallistakin kiukkuisempi ärsyttävän iloisista lapsista, sillä valvottuaan pitkälle yöhön outoja juomia juodessa ja kuunnellen taljaan pukeutuneen miehen örisevää kurkkulaulua, ei kai sitä kukaan voinut väittää olevansa virkeän terhakka. Sitten lisätään siihen vielä epämääräisillä risuilla paljaan selän mätkiminen ja rasvainen, äklöttävä poronmaito joka juotiin ykkösellä alas — se oli tulla kakkosella takaisin ylös, ja selkäkin näytti nyt samalta kuin kakkospataljoonan näpistelijä-Alfin vastaava upseerin keppikäsittelyn jälkeen. Mutta mitäpä Iivari ei tekisi ärsyttääkseen rakkahinta pientä varjostajaansa, tuota sulostuttavaa villakerästä. Ehkä shamaanin ujelluksesta, litkuista ja jättimäisen kehärummun paukuttamisesta ei ollut häivääkään todellista hyötyä, mutta se selkeästi ainakin häiritsi Scoxia. Siinä oli jo tarpeeksi hyvä syy matkustaa napapiirin hyiselle puolelle kykkimään. Mikä vain azuran hermoja kiristäisi.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">“Oletko valmis?”</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Iivari nousi kiireesti satulaan vastaamatta Efimin kysymykseen. Muut olivat jo valmistautuneet lähtöön, nyt he vain odottivat vieraan palautuvan ajatuksistaan ja kiipeävän kimonsa selkään. Riario näytti jyhkeältä verrattuna muiden luiseviin ahaltek-hevosiin, jotka säälittävissä talvikarvoissaan näyttivät vain kuppaisilta, ylikasvaneilta vinttikoirilta. </span></p><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Sanaakaan sanomatta pieni miesjoukko lähti laskeutumaan Vecnon ylängön jyrkkää rinnettä alas hämyisessä, pitkää kaamosta edeltävässä päivässä. Jokaisella oli vyöllään miekka siitäkin huolimatta etteivät he kiertäisi kuin lähimmät ansat ja etelänpuoleisen rajan: näinä aikoina oli parempi olla hieman liiankin varovainen. </span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">~*~</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Patjan täytteenä olevat heinät kutittelivat selkää yön pimeydessä. Iivari valvoi yksin, tuijotti tummaa kattoa ja sen nokisia palkkeja. Taljoja oli ainakin tusina, mutta kylmyys hiipi silti ytimiin saakka.</span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Kävi kuten hän ennalta oli aavistanutkin: täältä käsin omaa elämää Saulkrastissa oppi arvostamaan. Kylläpä sitä oli osannut pitää itsestäänselvyytenä lämmintä kammaria; pehmeää patjaa ja untuvaista tyynyä; ruokaa jota ei tarvinnut juosta kiinni ennen syömistä; latvian kieltä, joka ei ehkä aivan äidinkielestä mennyt, mutta verrattuna täällä kaikkialla kuuluvaan ymmärtämättömään venäjään...</span></p><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;"> </span></p><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Mielenkiintoista oli myös se että Iivari huomasi kaipaavansa tuttua seuraa. Toki kyseessä oli vain muutama henkilö lähipiiristä, mutta joka tapauksessa oli lohduttavaa ettei hän ollut täysin itseään onnistunut paaduttamaan. Iivari kaipasi viikottaista puistoratsastusta Vitaliyan seuralaisena, hänen turhanpäiväisiä kutsujaan ja helisevän tunteikasta naurua joka kantautui salongista juorupiirin kokoontuessa. Myös Ilonaa mies kaipasi vierelleen — olisipa hän sittenkin pyytänyt tuota mukaan. Mokoma pieni sievä vasemman tien kulkija olisi luultavasti kiinnostunut Efimin tarjoamasta salatiedosta kaksi kertaa enemmän kuin yhä hieman skeptinen Iivari. </span></p><br /><p dir="ltr" style="line-height: 1.38; margin-bottom: 0pt; margin-top: 0pt;"><span style="font-family: Arial; font-size: 11pt; font-variant-east-asian: normal; font-variant-numeric: normal; vertical-align: baseline; white-space: pre-wrap;">Taivaankansi kääntyi hiljaa tähtineen, tundrasusi ulvoi jossain kaukana alamailla. Väristykset juoksivat kuulijan selkäpiitä pitkin.</span></p></span>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-6251963536596188892020-10-28T00:23:00.002-07:002020-10-28T00:23:52.277-07:00Ainahan kaikkeen voi koittaa varautua<p> Ikkunan takana oli vilissyt aiemmin aina vain kesyttämättömämmäksi muuttuvia maisemia. Vilisi nytkin, mutta pimeys peitti näyn jättäen ainoaksi todisteeksi junan liikkumisesta tärisevän vuoteen ja vaunun kolahtelun. Ulkomaailman sijaan ikkuna heijasti vain hämärästi valaistua kabinettia ja mustuutta tuijottavat kalpeat kasvot.</p><p>Matkaa oli taittunut jo jonkin verran, Uralin toiselle puolelle. Kilometrejä odotti vielä edessä enemmän kuin laki sallii, mutta Iivari pystyi silti jo tuntemaan kuinka vyö hänen rintansa ympäriltä löysättiin: ilma kulki, stressi laski, ajatus kirkastui. Itse asiassa samalla sekunnilla kun reissun ensimmäinen juna irtaantui Riian asemalta, jäi arki laiturille vilkuttamaan. Seuraavat viikot Iivari voisi keskittyä vain itseensä (tavallistakin enemmän siis, mikäli se mahdollista oli) ja nollata päänsä niin että olisi valmis ottamaan vuoden 2021 myöhemmin vastaan puhtaalta pöydältä.</p><p>2021, olipa se suuri luku. Mihin aika oli oikein kulunut? Ehkä Iivari osittain siksi tahtoi paeta Vecnon ylängöille, missä aikaa ei ollut ja elämä tuntuu matelevan omaan tahtiinsa enemmän ympäristön kuin päivä- tai vuosilukujen mukaan. Tosin jo kököttäminen tässä savuisessa puupaneloidussa yksityiskabinetissa oli ajaton kokemus sinänsä… Iivari nosti jalat sängylle ja katseli ikkunan heijastuksia retkottaen yllättävän pehmeällä patjalla. Viimeksi hän oli tehnyt virheen nuukaillessaan matkakuluissa. Nyt hän osasi heti vaatia itselleen mukavuuksia, kuten vaikkapa oman yksityisen makuukabinetin. Venäjällä ei hinnankiroistakaan ollut tarvis niin välittää, samalla summalla ei olisi pohjoismaissa saanut edes ykkösluokan istumapaikkaa. 3600 ruplaa ei tuntunut enää läheskään niin pahalta kun sen vaihtoi euroiksi: hurjat 40 € yöstä.</p><p>Vetoisassa karjavaunussa matkusti muutaman tuntemattoman hevosen kanssa Riario. Vaikka Iivarilla oli ollut ongelmansa orin kanssa, ei hän silti tahtonut harkitakaan muita hevosia matkaratsukseen. Vaunuun se lastautui aina kyselemättä, ja kannnuksensa oli kimo kaikin puolin helppoudellaan ansainnut. Se ei myöskään turhaan stressannut kyydissä kykkimistä: loimeensa kääriytyneenä SPN oli ottanut lepiä viimeisimmän tarkastuksen aikana, keräämässä voimia loppukilometrien tietöntä vaellusta varten.</p><p>Iivari ei tiennyt mitä matkaltaan odottaa, mutta aavistukset, ne olivat hyvät.</p><p>_________________________</p><p><br /></p><p>Tuuli tuiversi takaa niin että karvalakki oli lentää päästä. Riario puski vierellä pitkät jouhet villisti viimassa lennellen välittämättä lumisilla kivillä lipsuvista kavioista. Rautakengät, mikä typerä idea jättää ne jalkaan. Siksi Iivarinkin oli ollut pakko hypätä alas satulasta ja tarpoa orin vierellä märässä ja yllättävän raskaassa 20 cm pikkuhangessa. Kantamukset matkasatulan ympärillä painoivat muutenkin jo yhteensä varmasti enemmän kuin hintelä ratsastaja itse, joten Riarion oli pistettävä kaikki taitonsa peliin pysyäkseen pystyssä ilman kyytiläistäkin.</p><p>Viimeinen nousu oli vaikein. Vecnon portit häämöttivät jo yläpuolella, mutta kapea, mutkainen ja tällä hetkellä lipevä kinttupolku piti huolen siitä ettei hirsivalli tuntunut lähestyvän lainkaan. Iltapäivän hämärässä näkyvyys oli muutenkin huono, eikä silloin tällöin lumisateesta uhkaavat yksittäiset hiutaleet helpottaneet. Riario puuskutti melkein yhtä paljon kuin vierellään liukasteleva, etukumarassa sisukkaasti tarpova mies.</p><p>Voitonriemu laen saavuttamisesta vaihtui hämmästykseen poikittaisten kuusitukkien katkaistessa matkan porteilla. Miksi ne olivat kiinni? Eivät olleet viimeksi. Pieni pahaenteinen tunne viipyili takaraivossa.</p><p>“Huhuu?” rukkaset taputtivat suluksi kellistettyä honkaa. Kesti silti hetken ennen kuin kukaan huomasi Iivarin, ja kun niin tekikin, oli tuntemattoman nuoren miehen kasvot tuikeat. Hän pysähtyi portille mutta ei tehnyt elettäkään avatakseen sitä.</p><p>“Olen Efimin vieras. Iivari von Hoffrén,” sanat melkein hukkuivat niskan takaa yllättävään puhakkaan. Tulokasta mulkoiltiin arvelevasti, yhteistä kieltä ei ollut. Nimiin oli kuitenkin helppo tarttua, ja vaikka Iivaria sylettikin nähdä selän kääntyvän ja katoavan päätalon lämpöön, tiesi hän virkaintoisen, epäluuloisen vahdin vievän kolkuttelijan nimen päämiehelleen.</p><p>Kului vain hetki (joka siinä pyryksi muuttuneessa poikkituulessa tuntui tunnilta) kun turkislakkinen nuori palasi vetämään poikkiparrut syrjään. Mahtava nenä pystyssä Iivari käveli ohitse pihaan, uhraten vain lyhyen ja huonosti äännetyn kiitoksen “spasibo” melkein yhtä kylmällä sävyllä kuin hänen varpaansa olivat märkien saappaiden uumenissa. Eikö täällä muka tiedetty kuka von Hoffrén oli?</p><p>Ei. Purkaessaan autuaan lämpimässä tallissa Riarion raskaita kantamuksia Iivari tunsi katseet niskassaan. Miksi Vecnossa oli näin paljon ihmisiä? He tuijottelivat häpeilemättömästi lampaantaljoihin vuorautunutta kummajaista kuin uutta hevosta, eikä edes vaivihkaan annetut tyrmäävät mulkaisut saaneet noita kääntämään katseita ja jatkamaan elämäänsä. Jos Iivari vain olisi osannut venäjää tökeröitä perusfraaseja enempää… </p><p>Riario jäi yllättävän tyyneesti karsinaan heinien ääreen, heinien jotka Iivari oli suorasukaisesti käynyt hakemassa itse jaksamatta odottaa tollikoiden osaavan tarjota palvelua. Ori jäysti olkista kortta kuin kotonaan, luultavasti erittäin helpottuneena hankalan taipaleen päättymisestä. Ratsastajaa ei puolestaan helpottanut vielä lainkaan: hän kantoi selkä vääränä nyssäköitä raahautuessaan kohti pitkänmallista päärakennusta. Kukaan ei edelleenkään pistänyt tikkua ristiin auttaakseen väsynyttä matkaajaa, törkeät.</p><p>Iivari oli tullut Vecnoon päästäkseen eroon ihmisistä. Keitä nämä kaikki tolvanat olivat, ja miksi? </p><p>Erämaaretriitti ei tuntunut enää läheskään yhtä hyvältä idealta kuin se oli vielä Saulkrastista käsin mietittynä.</p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-36736344928398237112020-10-10T00:32:00.001-07:002020-10-10T00:32:12.282-07:00Tapaamme jälleen ennen kuin pääskysetkään palaavat<p> Harmaalla taivaalla kaakatti aurallinen muuttolintuja kärki kohti etelää. Iivari katseli niitä hetken ennen kuin alla olevan Riarion hätkähdys palautti hänet takaisin tähän hetkeen. Ori oli säikähtänyt pajukosta piilostaan pakenevaa jänistä.</p><p>Pian tämä pari lähtisi myös, mutta aivan toiseen suuntaan kuin lentäjät. Iivari oli juupajaapaillut koko kesän ennen kuin päähän oli muotoutunut varma ajatus Siperiaan palaamisesta. Toiveet eivät olleet korkealla — rehellisesti sanottuna shamanismista taisi olla turha etsiä apua ongelmiin. Enemmän houkutti ajatus saada välimatkaa nykyiseen elämään, olla hetken aikaa joku muu. Linnan seinät tuntuivat kaatuvan päälle, hevoset eivät tuoneet enää samanlaista iloa kuin aiemmin, ihmisistä puhumattakaan. Hän oli käytännössä katsoen kyllästynyt elämäänsä. Muutaman viikon tauko kaikesta siitä pyörityksestä hiljaisessa, armottomassa erämaassa saisi varmasti leppoisat kotiolot naurettavan pienine ongelmineen loistamaan aivan uudessa valossa. Ärsyttäisihän shamaanilla kiusaaminen toki varmasti myös Scoxiakin, mikä oli jo itsessään loistava peruste palata savuiseen kotaan litkimään vodkalla terästettyä poronmaitoa. Osasi Iivari olla yhtäläisen kettumainen riivaajansa kanssa.</p><p>Aluksi aikeena oli ollut pyytää Ilonakin mukaan, mutta ehkä parasta olikin mennä yksin. Kyynisyyteen taipuvainen mies tarvitsi silloin tällöin omaa aikaa osatakseen arvostaa sitä mitä oli. Ilonan välillä ylitsepursuava iloisuus (nomen est omen), Vitaliyan juoruilunhalu, Maxin itsesäälinen vaikeus, Riarion pinttyneet tavat, Duken vaivaisuus — kokemuksesta oli varmaa että kaikki tuo tuntuisi pieneltä paljakan päällä. Ehkä asioita arvostaisikin aivan eri tavalla. Kaipaisikin niitä keskellä kaamosta vartovaa pohjoista. Kuinka pieniä arjen ongelmat olivatkaan.</p><p>Riario tahtoi kääntyä tieltä metsään, mikäpä siinä. Menkööt kun tahtoi. Se oli yllättävän varmajalkainen ja viisas, sellainen jota voisi kutsua luottoratsuksi. Vaikka Iivaria kuinka ärsytti orin pinttyneisyys vanhoihin tapoihin, ei hän silti voinut moittia sen työmotivaatiota ja luonteenlaatua. Riario oli vahvana harkintana tulossa mukaan matkalle: mukavuudenhaluisella miehellä ei ollut aikomustakaan kävellä Igzibistä Vecnoon saakka, ja koska hän ei voinut mitenkään antaa ennakkovaroitusta tulostaan, ei kukaan voinut tulla vastaankaan ratsun kanssa. Olihan Riario myös oikea konkari mikä matkustamiseen ja erämaahan tuli: viimeisimmältä Siperianmatkaltahan se oli mukaan tarttunutkin. Junan karjavaunussa kytkyttäminen ei olisi uutta, mikä sekin olisi plussaa. Koliikista selviäminen keskellä ei-mitään Uralin toisella puolella olisi kyseenalaista, joten esimerkiksi Umbraa ei tarvitsisi edes harkita seuralaiseksi.</p><p>Iivarin olisi pitänyt kääntyä jo takaisin kotiin, mutta hän antoi Riarion jatkaa uusien polkujen etsimistä. Ennen matkaa oli paljon käytännön järjestelyitä hoidettavana, mutta niiden aloittaminen ei houkutellut. Hirveä työmaa saada muutaman viikon irtaantuminen! Pakkaa sekoitti se ettei Iivarilla ollut tarkkaa suunnitelmaa paluustaan: hän kyllä aikoisi ehtiä mukaan 2020 gaalaan ja VHRY:n cupin päätösjuhlaan, mutta tapahtuisiko se kolme viikkoa vai kolme tuntia ennen tilaisuutta, sitä oli paha mennä sanomaan. Säätilat ohjailivat liikehdintää Vecnon ja sivistyksen välillä, ja niistä taas ei ottanut selvää parhainkaan.</p><p>Lähtöajankohta sen sijaan oli selkeä: nopeasti. Iivari lupautunut pitämään klinikan jos toisenkin Cresthillin Barokkiviikoilla kuun loppupuolella, mutta sieltä hän luultavasti palautuisi Latviaan vain sen verran että nappaisi Riarion, turkikset ja kapsäkit mukaan, jatkaisi siitä suoraan Riikan kautta Moskovaan ja sieltä Trans-Siperian linjaa pitkin kauas pois.</p><p>Sitä paitsi matka Cresthilliin tarkoitti laivaan astumista. Sen kokemuksen jälkeen tämä maakrapu olisi luultavasti enemmän kuin valmis nostamaan kytkintä.</p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-75443793372823808682020-07-31T10:04:00.001-07:002020-07-31T10:20:37.091-07:00Power Jump 2020<p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;"><b>🏆Erikoisluokan 1. sija (0-0 vp)</b></p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;"><b>🏆Arvoluokan 4. sija (0 vp.)</b></p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;">(Inspiraationa sekä kuvaan että tekstiin <a href="https://www.youtube.com/watch?v=h-mUGj41hWA&list=RDh-mUGj41hWA&start_radio=1" style="color: #5f7c9e;">Noma - Brain Power</a>)</p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;"><br /></p><div class="separator" style="clear: both; text-align: center;"><a href="https://i.imgur.com/uvVoFy4.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="800" data-original-width="600" src="https://i.imgur.com/uvVoFy4.jpg" /></a></div><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;"><br /></p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;">Tässä sitä nyt oltiin. Power Jumpin erikoisluokan verryttelyssä. Joka vuosi Amelie oli saanut kerättyä kvaalit kasaan osallistuakseen hänen kautensa kansainväliseen päätapahtumaan, ja joka vuosi hän myös jännitti aivan samalla tavalla. Sillä ei ollut väliä monesko osallistuminen tämä oli, millainen hevonen löytyi satulan alta tai kuinka hyvin kausi oli sujunut: viikonloppu oli aina yhtä kuumottava. Hyvällä tavalla, mutta silti vatsaa sopivasti kuristava ja hermoja kutkuttava.</p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;">Vitaliya Dzelzain istui taittotuolissa verryttelyalueen reunalla paksussa hameessaan pitsisen päivänvarjon alla. Nainen näytti sopivan nykypäiväiseen kisa-alueeseen yhtä hyvin kuin lokomotiivi luotijunavarikolle. Hän hymyili ja vilkutti ohitseen laukkaavalle Amelielle viuhkallaan: tuossa kangasmäärässä tuli varmasti kuuma sydäntalvellakin. Ratsastaja heilautti kättään takaisin, kääntäen sitten katseensa takaisin menosuuntaan.</p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;">Myös vastaan ratsastavalle Noralle Amelie nosti hymyn tervehdykseksi. Naisilla oli tunnetusti napit vastakkain, mutta samaa Dzelzainin tiimiähän tässä oltiin. Vastakaikua ei ystävälliselle eleelle kuitenkaan herunut, ja pieni kaihon ja kateuden aalto pyyhkäisi yli. Siinä tuo isin pikku kultamuru ratsasteli hevosella, Zirafella, joka olisi kuulunut Amelien alle… Voi Zira.</p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;">Kuin lukien ratsastajansa ajatuksia nakkasi Uula niskojaan ja painoi kaasua pohjaan. “Hei, mäkin olen täällä!” tuntui tamma vihjaavan. Amelie ravisteli katkeruuden harteiltaan ja haki fokuksensa takaisin: murehtia voisi myöhemminkin, mutta nyt oli kisa voitettavana.<br />Tai ainakin Nora Veronica Norrington... Amelie olisi tyytyväinen mikäli vain sijoittuisi paremmin kuin tallitoverinsa.<br />Nainen oli naiselle susi.</p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;">***</p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;">Amelie steppasi Uulan kanssa odottamassa vuoroaan edeltävän ratsukon kiitäessä pitkin kenttää. Brunette painoi vielä viime hetkellä rataa mieleensä: missä oli tilaa pistää vähän höpinää tötteröön, missä piti kasata vieteriin ponnua, missä piti panostaa extratarkasti siistiin käännökseen. Vitosesteelle oli tiukka lähestyminen, piti vahtia ettei Uula kaatuisi siinä liikaa sisään kaahatessaan. Nelosen ja seiskan jälkeen tulisi heti tiukka käännös, mikä piti ottaa hypyssä huomioon — varsinkin seiskan pitkä suora lähestyminen houkuttaisi varmasti Uulaa kirittämään, jolloin se helposti otti laakeita, pitkäksi meneviä loikkia. Nyt ei ollut varaa tehdä tiikerihyppyjä, kun kentän aita — ja katsomo — oli vastassa.<br />Amelie nielaisi hermostuneena, tamma tarttui tunteeseen ja otti muutaman ylimääräisen sättäysmoovin. Nyt ryhtiä pyttyyn, neiti Chaput! Ei ollut oikea aika sössiä huonoilla hermoilla.</p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;">Yleisö hurrasi. Se tarkoitti vain yhtä asiaa: edeltävä oli päässyt ratansa loppuun, ja nyt oltiin pisteessä josta ei ollut paluuta. Amelie tunsi olonsa robotiksi ratsastaessaan kutsusta radalle. Fricis saattoi hänet portille, sanoi jotain poikaystävämäisen kannustavaa jota Amelie ei kuitenkaan kuullut.</p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;">Sillä hetkellä maailmassa ei nimittäin ollut muuta kuin hän, Uula ja 12 kappaletta esteitä. Sydän hakkasi niin että Amelie kuuli sen jyskytyksen omissa korvissaan. Knabstrup liikkui jäntevästi ja jousitetusti, viritettynä lentelemään vähintään tähtiin ja takaisin. Nahka natisi, kaviot jymistelivät areenan pohjaa vasten. Pystyikö aika hidastumaan? Siltä ainakin tuntui.</p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;">Kaikki olisi kiinni tästä hetkestä. Koko kauden treenit, itkut ja naurut, voitot ja häviöt. Kaikki. Amelie tunsi kuinka paineet kasvoivat: olipa loistava hetki stressata itseään vielä lisää. Hän olisi läimäissyt itseään poskelle jos ei olisi joutunut hillitsemään kuumana käyvää ratsuaan.</p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;">Tervehdys tuomareille ei kestänyt pitkään, mutta Uula korskui siitäkin huolimatta jo malttamattomana. Kaikki kasvot katsomossa, tutut ja tuntemattomat... Ratsukko oli katseiden polttopisteessä, mutta yllätyksekseen Amelie ei enää hermostunutkaan siitä. Itse asiassa hän tunsi jopa aavistuksen verran rauhoittuvansa: aivan kuin hän olisi siirtynyt autopilotille, seuraten vain turvallisesti sivusta kuinka automatiikka otti hommat haltuun. Pisti henkiset turvavyöt kiinni ja puristi penkkien reunoista tukea.</p><p style="background-color: white; color: #393d3c; font-family: Roboto, sans-serif; font-size: 13px;">Summerin soidessa Uula oli jo ottanut ensimmäisen, räjähtävän laukka-askeleen.</p>Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-66551957253791432172020-07-09T11:46:00.000-07:002020-07-09T11:46:36.549-07:00Tuonelan prinsessa käsipuolessaan<div style="text-align: center;">
<b><a href="https://zenstable.boards.net/thread/140/masquerade-13-06-2020">Masquerade-juhla Dzelzainin puutarhassa 13.6.2020</a></b></div>
<br />
Avoimesta ikkunasta kuului etäisiä kiireen ääniä linnan kolmanteen kerrokseen saakka. Alapuolella, puutarhassa, juoksenteli ihmisiä ristiin rastiin aina linnan omasta väestä palkattuihin tarjoilijoihin, etsivät viime hetkellä paikkaansa, kauhistelivat etenevää kelloa ja ohjailivat toisiaan. Muusikot virittivät soittimiaan paviljongilla, sellisti parkaisi kun äkkinäisen kiristämisen palkkana A-kieli napsahti poikki ja sivalsi kostonhimoisena kaltoinkohtelijansa poskelle verinaarmun. Soittajan sadattelut uutta kieltä vaihtaessa kuuluivat nekin avoimesta ikkunasta sisään huoneeseen, jossa korea mies mittaili itseään kokovartalopeilin edessä.<br />
<br />
Iivari käänteli päätään asetellessaan peruukkia kohdalleen. Juuri sen kerran, kun hän aivan oikeasti tarvitsisi kamaripalvelijaa, oli kaikki liikenevä väki lähetetty valmistelemaan puutarhaa pian alkavaa juhlaa varten. Tämä oli ollut kyllä arvattavissakin: kun Vitaliya puhui “pienistä juhlista”, karkasi häneltä aina valmistelut lapasesta ja lopulta vieraita oli useamman listan verran, tarjoilut kasvaneet yhdestä ruokalajista viiteen ja jousikvartetin sijaan palkattu koko oktetti.<br />
Se ei onneksi Iivaria haitannut. Hän ei pitänyt ihmismassoista, se oli totta, mutta mikään ei ollut otollisempi paikka verkostoitua ja pedata itselleen etuuksia kuin pidot, varsinkin kun tiedossa oli astetta riehakkaampi illanvietto jonka pönötyksen alkoholitarjoilu varmasti kuorisi nopeasti pois. Kutsuvieraslistaa selaillessaan mies ei olisi voinut olla tyytyväisempi: niin monia nimiä, joihin oli syytä tehdä hyvä vaikutelma, sopivasti kenties mielistellä ja jäädä mukavasti mieleen…<br />
<br />
Jouhiperuukki oli nähnyt parempiakin päiviä, mutta puuteroituna se ei näyttänyt huonoltakaan. Sitä paitsi maski peittäisi ohentuneet reunat, minkä Iivari huojentuneena sai huomata mallatessaan tummaa medico della peste-korppinaamiota kasvoilleen. Nykypäivänä hyviä vanhan kansan peruukintekijöitä ei tahtonut löytää, eikä Iivari ollut vielä(kään) valmis siirtymään ajassa eteenpäin.<br />
Korkean kolkkahatun kullattujen reunojen takaa kurkisteli kokonaisuuden kruunaava musta sulkakimppu, joka heilahteli kevyesti peilaajan pyörähdellessä itseään ihaillen. Tummasta väristä huolimatta asu oli korea kuin riikinkukolla, solkikengät olivat upouudet ja solmioneulakin oli ostettu huutokaupasta aivan vain tätä tilaisuutta varten. Kaikki oli aivan kuten pitikin, viimeisen päälle mietittyä ja ylellistä. Vielä solmion suoristus, liivin alin nappi auki, ehkä hivenen vielä lisää kölninvettä, ja koko koreileva kokonaisuus oli valmis. Iivari oli elementissään.<br />
<br />
Kutina oli hyvä: tästä illasta ei voisi seurata huonoa. Vielä viimeinen vilkaisu peiliin, puuteroitujen hiuskiehkuroiden palautus mustan silkkirusetin oikealle puolelle, kopean hyväksyvä nyökkäys itselleen ja siirtyminen ala-aulaan, josta matka jatkuisi Ilonan kanssa juhlapaikalle. Yhdessä, pystypäin, miettimättä lainkaan tunnistaisiko kukaan kenen käsipuolessa nainen saapuisi.<br />
<br />
Tämä ilta oli erilainen kuin muut. Tänään Iivari ei antanut minkään vastoinkäymisen estää häntä. Yhden hetken tuo olisi aivan joku muu kuin väsynyt, kärttyinen itsensä. Edes tämä hetki.<br />
<br />
****<br />
<br />
<div style="text-align: center;">
<a href="https://www.youtube.com/watch?v=FfeFUOjQsVQ">Once Upon a<strike> December</strike> June</a></div>
<div style="text-align: center;">
<i><br /></i></div>
<div style="text-align: center;">
<i>Someone holds me safe and warm</i></div>
<div style="text-align: center;">
<i>Horses prance through a silver storm</i></div>
<div style="text-align: center;">
<i>Figures dancing gracefully</i></div>
<div style="text-align: center;">
<i>Across my memory</i></div>
<br />
<table align="center" cellpadding="0" cellspacing="0" class="tr-caption-container" style="margin-left: auto; margin-right: auto; text-align: center;"><tbody>
<tr><td style="text-align: center;"><a href="https://i.imgur.com/jM1hABz.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: auto; margin-right: auto;"><img border="0" data-original-height="637" data-original-width="600" height="400" src="https://i.imgur.com/jM1hABz.jpg" width="376" /></a></td></tr>
<tr><td class="tr-caption" style="text-align: center;"><br /></td></tr>
</tbody></table>
Vitaliyan maljapuhe oli mainio, sen verran hilpeäkin että pohjalla oli varmasti jo muutama annos. Näennäisesti Iivari kuunteli, mutta todellisuudessa hänen silmänsä vilkuilivat maskin alla puutarhassa lady Dzelzainia ympäröivää juhlakansaa. Ketä paikalla oli? Osan vieraista tunnisti heti, kuten Antioco Calabresen, sillä kenenkään muun olalla roikkui tuskin valkoista kakadua. Iivari nyrpisti nenäänsä katsellessaan lintua: se oli sotkuinen ja kovaääninen, kaikkea mitä ei pitäisi. Miksi sen oli annettu liittyä seuraan? Toisia ei taaskaan tahtonut tunnistaa millään: joko he olivat Iivarille tuntemattomia, kuten colombina-maskeihin pukeutunut pariskunta Amelien ja Fricin seurassa, tai sitten täysin anonyymeiksi naamioituneita, kuten tuo yksinäinen bauta väkijoukon laitamilla.<br />
<br />
Iivari järjesteli mielessään listaa kenen seuraan lyöttäytyä ensin, ketä pehmitellä ja kenelle puolestaan ehkä hieman kukkoilla. Hän ei huomannut edes Vitaliyan puheen päättymistä ennen kuin muut nostivat maljojaan. Hätäisesti Iivari liittyi mukaan, raksuttaen edelleen puolilla aivoillaan toimintasuunnitelmaa iltaa varten. Tärkeimmistä tulisi aloittaa ensin, välissä voisi jututtaa vähän vähemmän merkittäviä ihmisiä, myöhemmin voisi palata takaisin isompien nimien pariin kun alkoholi on ehtinyt toivottavasti valmistella heitä nappuloiksi Iivarin elämänshakkiin.<br />
<br />
Käsipuolessa edustavaa Ilonaa ei käynyt kuitenkaan laiminlyöminen finanssiasioilla. Johdatus kävikin heti ensin noutamaan tarjoilusta uudet lasit, joiden tyhjentämisen varjolla Iivari sai tilaisuuden katsella pariaan tarkemmin. Lavi oli kaunis, mystinen, monitahoinen. Samaan aikaan tuosta huokui pieni kapina, sopivissa mitoin, kuin myös eleganssi ja naisellisuus, johon asuvalinta maskuliinisine leikkauksineen toi mielenkiintoisen särmän. Mustat huulet ja värjätyt hiukset tekivät kuuluisan viimeistelevän silauksen. Hopeisina hohtavat sarvet muistuttivat Iivaria Siperiasta, ja hetkeksi hän maistoi suussaan kuplivan kesäjuoman sijasta happaman poronmaidon.<br />
Ilona näki mittailevan katseen, ja ilmoitti huomiostaan hymyilemällä tavalla jolla kukaan muu ei osannut. Iivari hymähti takaisin jäätyään kiinni, laski tyhjän lasin ohikulkevan tarjoilijan asetille ja veti haarasarven lähemmäksi itseään.<br />
“Osaatko salitansseja?”<br />
<br />
*******************<br />
<br />
Wieninvalssin lähestyessä kohti kiihtyvää loppuaan tuli selväksi, että ainakin Ilona oli nopea oppimaan jos ei jo valmiiksi osannut. Kiihkeimmissä temmoissa Iivari auttoi kannattelemalla toista, mutta muuten mistään ei olisi voinut päätellä tämän olevan parin ensimmäinen yhteinen juhlailta. Tanssi jos toinenkin oli pyörittänyt kaksikkoa useamman kuin kerran, ja tämä valssi, Straussin The Blue Danube, saisi jäädä tältä erää viimeiseksi.<br />
<br />
Pieni hymynkare kertoi kaiken: Iivari oli onnellinen. Tuntui kuin vuosia sitten lakastunut kukka olisi vironnut jälleen eloon, kuin pimeään kammariin olisi paistanut pölyisten verhojen läpi auringonsäde. Tuo säde oli Ilona. Nimensä veroisesti positiivinen, eläväinen ja tunteellinenkin nainen oli ehkä jähmeän partnerinsa täydellinen vastakohta, mutta ehkäpä he vain tasapainottivat toisiaan. Kenties Iivarinkin maailmaan mahtuisi hieman lisää iloa ja kirkkautta jos hän vain sallisi sen itselleen useammin, kuten nyt.<br />
Valssin päätteeksi mies kaappasi Ilonan itseään vasten ja taiteili toiselle pienen poikittaisen poskisuudelman naamion pitkän nokan alta. Teko oli impulsiivinen, harvinaisen harkitsematon. Rohkaistuneena Iivari olisi tahtonut osoittaa tunteitaan enemmänkin, mutta parahiksi hän ehti huomaamaan kauempana viuhkansa takaa tilannetta seuraavan Norringtonin. Pahus. Tai ehkäpä se ei ollutkaan Nora? Ei, vieressä seisovasta huonoryhtisestä, tyylitajuttomasta miehestä ei voinut erehtyä. Iivari ei voinut kuin pohtia, miksi Noran kaltainen nainen oli valinnut aviopuolisokseen moisen resupekan. Sokeat pisteensä kullakin…<br />
<br />
Olikohan hän todistanut poskisuudelmaa? Toisaalta, se voisi olla viatonta. Sitten taaskaan, oliko se Iivari von Hoffrénin tapaista? Ei. Ehkä kukaan ei olisi tunnistanut tuota, ja kenties julkinen hellyydenosoitus vain vahvisti käsitystä siitä ettei korppimaskin alla todellakaan ollut se kuka oli? Vieraslistakaan ei ollut julkinen.<br />
<br />
Ehkä pirteillä juomilla, valssin huumalla ja riehakkaaksi kääntyvällä ilmapiirillä oli näppinsä pelissä, kun Iivari totesi elävänsä vain kerran (pun intented) ja jatkoi tilannetta vielä aivan oikealla suudelmalla. Uhkarohkea veto sai sykkeen nousuun kuin extreme-urheilijalla, mikä ei ollut ihmekään: kaikki von Hoffrénin tuntevat tiesivät, että julkinen hellyydenosoitus vastasi tuolla adrenaliinikertoimissa base-hyppyä. Hetken aikaa Iivari oli taantunut rajojaan kokeilevaksi teiniksi vilkuillessaan pieni pilke silmäkulmassaan ympärilleen, kuin varkaissa ikään.<br />
“Tule,” hän kuiskasi Ilonan korvaan, “kaipaan hetken vain sinun seuraasi.”<br />
<br />
*************<br />
<br />
Harvoin Iivari oli nähnyt Ilonaa niin tuohtuneena kuin myöhemmin yöllä marssimassa talleilta sellaisella askeltahdilla että alta pois. Mies katsoi sivusta toisen menoa, unohtuen kuuntelemaan vain puolella korvalla Nathaniel Rossin kertomusta tuon uusimmista urheiluhevoshankinnoista ja elämänkäänteistä.<br />
“Eikö vain?”<br />
“…Ai, anteeksi, toistaisitteko?”<br />
Iivari havahtui hetkeen. Hän käänsi huomionsa takaisin edessään seisovaan tummapiirteiseen belgialaismieheen, joka huolitellusta ulkonäöstään huolimatta oli selkeästi päässyt omalla tavallaan jo vauhtiin mikä juhlimiseen tuli. Menoa ei ollut hidastanut maskien laskeminenkaan — tosin jos nyt tarkkoja oltiin, tuskin se ketään oli hillinnyt. Nyt Rossin kilpahevosimperiumin vesa rypisti kulmiaan selkeästi tyytymättömänä joutuessaan kertaamaan sanomansa.<br />
“Että Geyzer menee pilalle moisesta paljasjalkahippeilystä, ei kovaksikeitettyä kilpuria tehdä turpaa pussaamalla.”<br />
“Hmm, niin… Anteeksi, mutta läsnäoloani kaivataan toisaalla.”<br />
Niine hyvineen Iivari nyökkäsi kohteliaasti ja lähti harppomaan tunnelmavalaistun puutarhan poikki kohti tuttua violettia nutturaa. Katseiden kohdattua mies viittoi toisen hienoeleisesti luokseen korkeiden tuijien suojaan.<br />
<br />
Kaksikon tiet olivat eronneet Ilonan viettäessä aikaa muun tallinväen kanssa, mikä oli varmasti ollut viihdyttävämpi vaihtoehto kuin seurata sivusta Iivarin lipevää seurapiirisukkulointia. Mainittu ei ollut tietoinen rakkaansa loppuillan kulusta, mutta aavistuksia, niitä löytyi.<br />
“Max” Ilona vastasi kysyvään katseeseen lyhyesti olkapäitään kohottaen. Iivari ei vastannut mitään, mutta hänen ilmeensä kertoi enemmän kuin tuhat sanaa tuon kietoessa kätensä omistavasti naisen ympärille. Tähän asti mielipide saksalaisesta oli ollut tasaisen neutraali, mutta viimeaikoina mittari oli alkanut painumaan pakkasen puolelle. Kühling ei ollut käyttäytynyt Iivarin arvostamalla tavalla, ja nuoren tempaukset olivat kantautuneet turhan hyvin myös hänen korviinsa.<br />
“Älä välitä,” Iivari totesi silittäessään hivenen kömpelösti mustan päällystakin peittämää selkää. Lohduttaminen ei ollut hänen vahvuuksiaan, eikä sanoista varmasti ollut hyötyäkään. Ilonan tuntien tuo ei osaisi olla välittämättä Maxin tunteenpurkauksista, mitä tuo nyt ikinä olikaan taas tehnyt tai möläyttänyt. Hän ei ansaitsisi Ilonan ystävyyttä, mikäli Iivarilta kysyttäisiin. Ei tuolla käytöksellä. Olkoot kuinka masentunut hyvänsä.<br />
Kolkkahattuisen olisi tehnyt mieli kertoa mielipiteensä ääneen, mutta hän ei saanut itseään avaamaan suutaan. Mitä hän toisaalta turhaan toisten likapyykkiin lähtisi edes sekaantumaan.<br />
“Ilta on vielä nuori. Ehdit murehtimaan myöhemminkin.”<br />
<br />
Nathaniel oli löytänyt jo uutta seuraa, joten Iivarin oli hylättävä ainakin täksi kerraksi yrityksensä ujuttaa lonkeronsa mukaan Rossien rahavirtoihin. Ehkä se olikin vain hyvä: eikö von Hoffrén ollutkin luvannut itselleen jo viikkoja aiemmin pitävänsä tänä yönä puhtaasti hauskaa? Hän vastusti haluaan jatkaa aiemmin aloittamaansa keskustelua Matthew Kajanteen kanssa hevostensa vakuuttamisesta, torjui kohteliaasti Donna Tannfieldin keskusteluyrityksen ja jatkoi matkaansa Ilona käsipuolessaan.<br />
“En jaksa enää tanssia!” tuo parahti leikillisen dramaattisesti Iivarille, joka hymyn jälkeen tyytyi ojentamaan vain uuden lasin kauniiseen, siroon käteen. Monesko se oli, puhumattakaan miehen itsensä juomatahdista, siitä ei ollut hajuakaan. Tarpeeksi jotta lippu pysyi korkealla.<br />
“Ei hätää, en minäkään,” Iivari totesi nostaessaan lasin huulilleen. Juhliminen kävi urheilusta, varsinkin mikäli oli yhtä rapakuntoinen kuin tämä herra. Helpolla elämällä oli varjopuolensa.<br />
<br />
Pari istuutui oktetin takana piilottelevalle penkille. Seesteisesti he joivat, katselivat vielä niitä hurjia jotka jaksoivat yhä tanssia, tunnustelivat toistensa energioita. Ilona oli kaksikosta puheliaampi, mutta ei samalla, tungettelevalla tavalla kuin Vitaliya päästessään juoruilun makuun. Nuoremman naisen sanat eivät rasittaneet, eikä hän tuntunut vaativan seikkaperäistä osallistumista keskusteluun. Tuo puhui, Iivari nyökkäili, joskus jopa hiljan vastaili. Paineetonta ja helppoa. Olisipa kaikkien ihmisten kanssa samanlaista.<br />
<br />
Katse vaelteli vieraiden joukossa. Paljon tuttuja kasvoja oli paljastunut maskien riisumisen yhteydessä, joista yllättävän suuri osuus oli tallin ja linnan henkilökuntaa. Aluksi Iivari oli vastustanut ajatusta kutsua tavan työväkeä, mutta lopulta hänen oli myönnettävä että Vitaliyan valinta vieraslistan laajentamiseta oli ollut oikea. Väki edusti Dzelzainia paremmin kuin hyvin, eikä kukaan ollut luistellut vaatimuksista pukeutua parhaimman kykynsä mukaan. Heillä oli hyvä yhteisö, parempi kuin skeptisesti voisi niin kirjavasta joukosta uskoa. Aikanaan Iivari oli ollut vahvasti palkollissääntöjen purkamista vastaan ja harmistunut aina vain tiukentuvasta työvoimalaista, mutta nyt hän oli huomannut mitä hyvää sai aikaiseksi myöntämällä silloin tällöin lomaa, maksamalla lisätöistä ja pitämällä huolen vaadituista vapaapäivistä. Ihmiset pysyivät tyytyväisempinä, ja työnantajana hän sai Vitaliyan ohella siitä osuutensa kunnioituksena. Ei pelonsekaisena, vaan aitona sellaisena. Ei huono.<br />
<br />
Yksi juhlijoista pisti kuitenkin silmään. Bauta-asuun verhoutunut vieras ei ollut riisunut maskiaan muiden joukossa, vaan seisoi jännittävänä, tummana hahmona katsomassa alan toisella reunalla hurmion vallassa kiitäviä valssaajia. Tuolla ei ollut avecia matkassaan, ja keskustelut muiden kanssa tuntui jäävän lyhyiksi. Valkoisen hansikkaan verhoama käsi kaatoi välillä juotavaa maskin viiston reunan alta, ja katosi sitten taas pitkän viitan uumeniin. Kangas viisti maata, ja peitti allaan piilottelevan vierailijan täysin. Iivarilla, kuten kenelläkään muullakaan, ei ollut hajuakaan kuka tuo anonyymi oli. Aluksi vahvana vaihtoehtona oli ollut Clave, mutta pehtoori olikin paljastunut puolilta öin täyden jokerimaskin alta. Ilona oli veikannut Moiraita, mutta Amelie tyrmäsi ehdotuksen huomauttamalla että poika (alaikäinen, mutta omatpa olisivat traumansa) oli lyhyempi, ja toisekseen tuo sekava nuori löytyikin kasvojenpaljastuksessa yllättävän tyylikkään asuvalinnan alta.<br />
<br />
Pohdinnan aikana katse unohtui tuijottamaan kankaiden piilottelemaa kysymysmerkkiä. Nimenomainen huomasi orkesterin takaa polttelevat silmät, ja käänsi oman katseensa vastaan.<br />
Tullessaan paljastetuksi Iivari hätkähti kuin sähköiskun saaneena niin että kahvilikööriä loiskui silkkitakin reunalle. Hän sadatteli suruitta sekä ruotsiksi, suomeksi että latviaksi pyyhkiessä arvokangasta kuivaksi. Kun tuo nosti katseensa takaisin ylös, oli bauta kadonnut.<br />
<br />
Iivarilla oli ikävä aavistus, mutta tuo työnsi sen taka-alalle, keskittyi jälleen vierellään istuvaan Ilonaan. Silti jokaisessa varjossa tuntui olevan silmäpari häntä varten.<br />
<br />
<div style="text-align: center;">
<i>Far away, long ago</i></div>
<div style="text-align: center;">
<i>Glowing dim as an ember</i></div>
<div style="text-align: center;">
<i>Things my heart used to know</i></div>
<div style="text-align: center;">
<i>Things it yearns to remember</i></div>
Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-63851428581001563042020-07-09T11:44:00.003-07:002020-07-09T11:44:53.363-07:00Prinsessa ja sammakko<div style="text-align: center;">
<b><a href="https://zenstable.boards.net/thread/140/masquerade-13-06-2020">Masquerade 13.6.2020 Dzelzainin puutarhassa</a></b></div>
<br />
<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://i.imgur.com/xaFSuvW.jpg" imageanchor="1" style="margin-left: 1em; margin-right: 1em;"><img border="0" data-original-height="800" data-original-width="600" height="640" src="https://i.imgur.com/xaFSuvW.jpg" width="480" /></a></div>
<br />
Jos tämä oli unta, Amelie ei tahtonut koskaan herätä. Hetken aikaa hän tunsi olevansa ajattoman sadun prinsessa, unelmiensa prinssin käsivarsilla, pyörähtelemässä tanssijoiden hulmuavien helmojen ja takinliepeiden keskellä.<br />
<br />
Siviilissä tanssipari oli pelkkä Fric. Hölmöilevä, huonoryhtinen, välillä ajattelematon. Mutta nyt, yhden yön ajaksi, sammakko oli todellakin muuttunut prinssiksi. Kuka oli tämä sulavasti valssia vievä herrasmies kultaisina hohtavissa vaatteissaan, joka rennonletkeästi ohjasi hopeista daamiaan pitkin kukkaisvalssin kirkkaita sävelmiä? Fric näet tiedettiin siitä, että hänellä tuppasi olemaan kaksi vasenta jalkaa mikä salonkitansseihin tuli… Jollei Amelie olisi itse ollut auttamassa poikaa — miestä — sovittamaan Iivarin lainaamia (ja kiristettynä puettuja) vaatteita, tuo olisi ollut varma pyörivänsä ihan kenen tahansa muun vietävänä kuin poikaystävänsä.<br />
<br />
*********<br />
<br />
Kun maskit riisuttiin, ei sanaakaan ehditty vaihtamaan kun Amelie suuteli lehtikullatun naamion alta paljastuneita tuttuja kasvoja. Kun hän viimein irtaantui, oli Fricin punakoilla kasvoilla sinistä huulipunaa. Amelien silmät kimmelsivät onnesta.<br />
“Milloin sinä olet oppinut tanssimaan?” hän kysyi roikkuessaan toisella kädellään Vanagsin kaulassa, toisen kannatellessa kevyttä shamppanjalasia.<br />
“Teen mä vapaa-ajalla muutakin kuin kaivelen napaani,” Fric vastasi vekkulimaisesti ja iski silmää. Hän oli komea. Vaikka nyrpeänä Vanags aina valittikin eritoten peruukkivaatimuksista ja korkeakantaisista kengistä, näki käsipuolessa killuvasta Ameliesta ettei pukuvalinta ollut mikään huono. Vajaassa kolmessa vuodessa lätsäjonnesta oli koulittu vakavasti otettava edustusmies Dzelzainille, ja vaikka se vaatikin paljon verta, hikeä ja kyyneliä (Amelie ei koskaan unohda ensimmäistä yhteistä edustusta DAE:n joulutanssiaisissa, ikävä kyllä), niin katsopas poikaa nyt!<br />
<br />
“Saanko vielä yhden tanssin, m’lady?” Fric virnisti kumartaessaan liioitellusti avecilleen. Kikattaen Amelie ojensi kätensä.<br />
“Saat vaikka sata.”<br />
<br />
**********<br />
<br />
“Lähtikö hän jo?”<br />
Amelie odotti malttamattomana Fricin kävellessä takaisin puutarhaan talleilta. Hän oli huolissaan Maxista, joka oli kadonnut juhlasta kuin tuhka tuuleen. Ilona spottasi Kühlingin Umbran karsinasta, muttei yrityksistä huolimatta saanut miestä puhumaan rakentavia, saati palaamaan ihmisjoukkoon. Se oli ymmärrettävää. Maxia ei silti käynyt jättäminen yksin viimeviikkoisten tapahtumien johdosta, joten yhteistuumin naiset lähettivät Fricin asialle. Ehkä äijäseura olisi se mitä tuo tarvitsisi.<br />
<br />
“Joo,” Fric vastasi. “Koitin houkutella jäämään mut ei onnannut. Sanoin kyl että kaivattais sitä seuraan,” tuo jatkoi raapien hikistä niskaansa. Amelie kohautti olkiaan hieman surumielisenä: hän oli toivonut Maxin viihtyvän myös, ja tunsi nyt pienen omatunnonpistoksen pitäessään itse hauskaa. Toisaalta minkä sille voi, masentunut oli masentunut.<br />
Brunette hopeaneiti tarttui kultapukuisen kavaljeerinsa käteen, hymyili ja vaihtoi aihetta.<br />
<br />
“Mut hei, mä en oo vielä vaihtanut Jusun kanssa kunnolla sanoja, ja haluun tavata sen poikakaverinkin nyt kun kaikki vihdoin tunnistaa toisensa.”<br />
Amelie näki Fricin katseessa pienen empimisen, jolloin oli aika tehostaa pyyntöä silmien sievällä räpsyttelyllä ja vienolla hymyllä.<br />
“Sit sen jälkeen voidaan lähteä yhdessä vaikka takas mun kämpälle…”<br />
Peruukin alla ilme kirkastui lupauksesta. He lähtivät yhdessä etsimään paria Rosengård-Alsila, Amelie iloisesti jo hieman huojahdellen.<br />
<br />
*********<br />
<br />
Aamulla päänsärky oli se mikä herätti Amelien. Hän makasi kipeästi kätensä päällä pienessä sykkyrässä Fricin viedessä meritähtenä yli puolet sängystä, mistä hyvästä tuo sai napakan kyynärpäätuuppaisun kylkeensä. Kuului vain murahdus, mutta heräämisestä ei ollut tietoakaan. Olkoot.<br />
Väsyneesti Amelie kampesi itsensä parempaan asentoon ja painoi ihanan viileän ja painavan tyynyn kasvoilleen. Onneksi tänään oli vapaapäivä.<br />
<br />
Olihan ilta ollut tämän arvoinen.Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-79824017429288186552020-06-10T02:02:00.000-07:002020-06-10T02:02:38.815-07:00Neiti Dzelzain, sitä saa mitä tilaa<i>(Kooste kolmesta erillisestä <a href="https://zenstable.boards.net/">foorumille</a> kirjoitetusta tekstistä)</i><br />
<br />
<b>Sunnuntaina 31.05.2020</b><br />
Vasen, oikea, vasen, oikea, vasen, oikea, mustat saappaat astelivat samaan muuttuvaan rytmiin suurien kavioiden kanssa. Ravi venyi ja lyheni vuoronperään kuin haitari, muuttuen tasaisesta keskiravista vuoroin mahtipontisemmaksi lisäykseksi, vuoroin passagen kautta sieväksi piaffeksi. Varustettu hevonen tanssahteli ohjat kaulalla, seuraten kuuliaisesti partnerinsa liikkeitä. Tämän tanssin Duke osasi paremmin kuin hyvin.<br />
<br />
Sen totesi myös vierellä tanssipariaan vievä Iivari, joka loi hyväksyviä nyökkäyksiä orin esitykselle. Väkivahvan hevosen vahvinta alaa oli kokoaminen, mikä näkyi matalassa, klassisen kauniissa piaffessa. Sen sijaan lisääminen ei ollut Duken parhaimpia puolia: ei sillä että se haittaisikaan, sillä lisätyllä ravilla ei ollut mitään virkaa tässä koulutuksessa, eikä se veisi kokoamiskykyä eteenpäin. Turhamaisella, täydellisyyttä tavoittelevalla Iivarilla oli kuitenkin fiksaatio onnistua kaikessa mitä hän teki, ja näinpä tuo nyt haastoi oria nostamaan jalkojaan enemmän ja pidemmälle, ja nimenomaan kaikkia jalkoja. Hänen silmiään särki nähdä miten nykymaailmassa kutsuttiin lisätyksi raviksi liikettä, joka vastasi huitomisellaan ja alityöstävällä takaosallaan enemmän espanjalaista ravia. Ei, Duken olisi nostettava ja siirrettävä kintereitään eteen yhtäläisesti etuosansa kanssa, ja se oli se mikä teki lisäyksestä vaikean. Samaan haasteeseen hevosen kanssa pääsee kokeilemalla, kuinka pitkiä harppauksia saisi itse tehtyä squat-kyykystä. Niin, ei kovin helppo tehtävä.<br />
Sen ilmaisi myös musta ori huiskimalla keskittyneesti hännällään, korvat ehkä aavistuksen verran taaempana kuin yleensä, leukapielet kiristyen aina kun Iivari pyysi hevosen mielestä kovin ristiriitaisesti samaan aikaan sekä kokoamista että lisää askelpituutta. Duke loi mieheen katseita, joista paistoi kysymys. “Päätä jo, kumpaa haluat? Tämä on vaikeaa”, jokaisella muutaman askeleen mittaisella lisäyksellä jonka ohjaaja tuolta kehtasi pyytää.<br />
<br />
Lopulta Iivari sai tahtomansa sopusuhtaisen, symmetrisen pitkien askelten sarjan. Hän silitti paksua kiiltävää kaulaa ja huomasi hien tahraavan kämmenen: Duke oli antanut kaikkensa. Vaikka satulastakin pystyi päättelemään tarkoituksen olleen vielä harjoitella ratsain, sai tämän päivän harjoitus sittenkin päättyä tähän. Iivari oli innostunut hieman liikaa kaivamaan näennäisen turhaa liikettä, mutta häntä ilahdutti ajatus haasteesta. Ehkä juuri siksi hän pitikin hevosten kanssa työskentelystä ja pianon soittamisesta. Vaikka harjoittelisit kuinka pitkään, on täydellisyys aina tavoittamattomissa. Aina kun yhden asian hallitsee, tulee vastaan ainakin kolme uutta lisää. Teoriassa Duke ehkä oli oppinut kaiken mitä ratsuhevonen voi, mutta todellisuudessa harjoiteltavaa löytyi yhä. Askelten pidentäminen oli yksi niistä, kuten myös kestävyys äärimmäisissä painonsiirroissa, unohtamatta rungon suoruutta capriolessa.<br />
<br />
Ratsu ei ollut ainoa hikeä pintaansa kerännyt. Toukokuinen päivä oli melkein jo helteen puolella, eikä maneesi ollut paksuista kiviseinistään huolimatta paljoa sen viileämpi. Vaikka Iivari oli ennakoivasti jättänyt takin hattuineen naulaan, oli pellavainen paita silti liimaantunut selkään ikävästi harmaan liivin alla. Duken lohduksi oli todettava, että mies oli aivan yhtä puhki kuin tuokin, ellei heikkokuntoisena jopa enemmän. Siksi hän hylkäsikin suunnitelmansa harjoitella vielä Nairan kanssa, ja työnsi myös Duken heti ensimmäisenä vastaan tulevan tallilaisen huostaan. Niin paljon kuin hän oristaan pitikin ja tiesi sen ansaitsevan suorituksensa jälkeen paljon hyvää, kaipasi Iivari itselleenkin sillä hetkellä palkkion rehkimisestään. Hän korvaisi menetetyn yhteisen ajan ratsun kanssa myöhemmin. Nyt ajatuksena houkutteli vain pukea uudet, puhtaat vaatteet pitkän kylvyn jälkeen.<br />
<br />
Myös nautiskelussa Iivari oli hyvä. Hän makasi silmät ummessa posliinisessa ammeessa lämpimän veden lohdullisessa syleilyssä, niska sileää posliinia vasten. Raikas tuulahdus sai avoimen ikkunan verhot väräjämään, nostattaen kylpyvedestä hehkuvan ruusuntuoksun nauttijansa kasvoille.<br />
Tämän lähemmäksi nukkumista Iivari ei ollut päässyt aikoihin. Luomet tuntuivat raskailta, eipä hänellä ollut mitään intoa niitä avatakaan, ja tuoksuva, lämpöinen vesi kannatteli kehoa kuin hän kelluisi silkassa tyhjyydessä. Tunne oli miellyttävä, rauhaisa. Turvallinen, vihdoinkin.<br />
<br />
Huolet olivat painaneet Iivaria lähiaikoina, mikä paistoi selkeästi sulkeutumisena ja jälleen kasvavana ärtymyksenä. Aina kun asiat olivat muka hyvin, seurasi perässä aimo joukko uusia vastoinkäymisiä. Se oli tämän maailman laki — sen hyväksyminen ei tuottanut ongelmaa. Mutta olisipa edes hetki jolloin noita murheita ei tarvitsisi miettiä, suoraan sanottuna, olisipa siis unta.<br />
Tällä hetkellä suurimman osan aivokapasiteetista vei Ilona, johon valtaosa ratkottavista ongelmistakin nitoutuivat. Itse naisessa ei ollut mitään vikaa, ei, Iivarin sisintä vain lämmitti mukavasti tuon silkka ajattelukin. Muut ihmiset ne tässä vaivaksi olivat, tai ainakin miehen itsensä päässä. Hän oli vaatinut suhteen jäävän salaisuudeksi, mutta vaikutti siltä että verho alkoi rakoilemaan jo heti alkuunsa: Maximillian Kühling oli nähnyt kaksikon yhteisen hetken, Amelie tarkkaavaisena oli aavistelut jotain, ja Vitaliyan skandaalinjanoista lööppivainua ei voinut olla pelkäämättä. Kaiken huipuksi Ilona ei ollut mikään paras piilottelemaan tunteitaan, mikä oli sekä niin mahdottoman suloista että myös äärimmäisen hankalaa.<br />
Iivari mietti miksei tahtonut kenenkään tietävän suhteesta, eikä keksinyt ensimmäistäkään hyvää syytä ilman selityksen makua. Kaikessa yksinkertaisuudessaan mies ei vain tainnut ollut valmis näyttämään pehmeää puoltaan: hän uskoi sen syövän vahvasti uskottavuutta, ja voisivatpa toiset kuvitella hänen muuttuneen. Siitä saattaisi seurata yllättäviä avautumisia ja henkilökohtaisia keskusteluja, joista Iivari mieluiten jäisi paitsi. Toisekseen, hän ei tiennyt tekisikö tieto oppilaan kanssa lähestymisestä maineelle hyvää. Siitäkin huolimatta että tunne oli molemminpuolinen, mies kyllä tiesi miten rikkinäinen puhelin toimii. Jutut lähtisivät elämään, ja joko hänestä leimattaisiin hyväksikäyttäjä tai Ilona etenisi reittä pitkin. Kummallekaan huhulle ei ymmärrettävästi tehnyt mieli antaa siipiä levitä.<br />
<br />
Tunteet hämmensivät sitä paitsi Iivaria itseäänkin. Hän oli niin pitkään yrittänyt tukahduttaa kaikki hyvät tuntemukset elämästään, että oli uskonut olevansa jo niinkin maallisen tilan kuin ihastumisen yläpuolella. Osaltaan tuo nautti muistettuaan ensimmäistä kertaa vuosiin, miltä tuntui nähdä maailma vaaleanpunaisen lasin läpi. Ei käynyt kieltäminen, olihan se ihanaa kuinka sydän läpätti aina Ilonan ollessa läsnä niin konkreettisesti kuin vain ajatuksissakin, kuinka katseet vaihtuivat ja käden hellä kosketus sai vatsassa majailevat perhoset lentoon. Iivari oli pettynyt itseensä antaessaan vaivalla rakentamansa suojamuurin rakoilla naisen kohdalla, mutta tiesi myöskin olla murehtimatta asioita joihin ei voinut enää vaikuttaa. Kokemus oli ehkä opettanut miksei itseään saanut avata muille, mutta kun tässä nyt kerta taas mennään, niin mennään sitten kunnolla katkeraan loppuun saakka.<br />
<br />
Kolmas, todellisin ongelma, oli sotku johon Iivari oli Ilonan mukanaan vetänyt. Jos hän olisi tiennyt Scoxin aloittavan toisenkin ahdistelun, olisi sanainen arkku jäänyt kernaasti avaamatta. Villava luultavasti tahtoisi saada Ilonan pysymään kaukana sätkynukestaan, ja mikäli se ei onnistuisi, ottaisi naisenkin mukaan pieneen peliinsä. Iivarin ainoa mahdollisuus oli luottaa, että neiti Lavi pitäisi puolensa ja azura kyllästyisi leikkiinsä.<br />
<br />
Jostain syystä lämpimässä kylvyssä kaikki mietteet tuntuivat kuitenkin kovin kaukaisilta, ikään kuin ne olisivat osa jonkun toisen elämää. Voisipa Iivari jäädä siihen loppuiäkseen. Vielä kun saisi kylmän viskin käteen ja Ilonan syliin, olisi kaikki täydellistä. Edes pienen hetken ajan. Hän antoi itsensä valahtaa syvemmälle ammeeseen.<br />
<br />
Todellisuus jysähti raskaana koputuksen myötä. Oven takaa kantautui kamaripalvelijan hento pojanääni, joka tuntui nousevan ainakin puoli oktaavia kuullessaan kylpijän äkäisen “niin?”-murahduksen.<br />
“Herra, neiti Dzelzain odottaa tapaavansa teidät pian.”<br />
“Nyt hetikö?”<br />
Ujon pojan hiljaisesta vastauksesta ei saanut selkoa, mutta Iivarin ei tarvinnut kuulla sitä tietääkseen hänen hyvän hetkensä olevan ohitse. Kiukkuisella sävyllä hän käski palvelijan tuomaan paikalle puhtaat vaatteet ja auttamaan niiden pukemisessa samalla kun Iivari siistisi itsensä ennätystahtia. Hänellä ei ollut tietoa mitä asiaa Vitaliyalla oli, mutta aavistuksia kylläkin, ja ne eivät olleet hyviä. Miksi muuten miehen pitäisi nyt samalla sekunnilla tulla häntä kuulemaan?<br />
<br />
Alle kymmeneen minuuttiin Iivari oli lady Dzelzainin oven takana, ja aivan yhtä lyhyen ajan kuluttua hän marssi sieltä nopeasti ulos. Ilmeestä ei ottanut selkoa, mutta huoneeseen jääneellä Vitaliyalla oli se tietty, tuima katse, joka tiesi yleensä joko todella hyvää tai todella huonoa.<br />
Tässä tapauksessa huonoa. Vitaliya oli tullut todisteiden puutteessa siihen päätelmään, että osakas oli kertakaikkisen harhainen ja omien kuvitelmiensa vanki. Mikäli Iivari ei pystyisi vedenpitävästi todistamaan seuraavaan päivään mennessä puhuvansa totta, ottaisi nainen ystävän oikeudet tehdä asialle jotain — luultavasti soittaisi Slimnīca Ģintermuižaan, ja siitäpä vasta lysti alkaisi. Kylvyn aikaansaama tyyneys oli poissa, ja tilalla paine keksiä todisteita, nopeammin kuin pikaisesti.<br />
Ikinä aiemmin ei Iivari ollut yhtä halukas kaivelemaan menneisyyttään kuin nyt, pohtiessaan kuinka vakuuttaisi Vitaliyan selväjärkisyydestään. Hän oli ehkä väsynyt, mutta ei muuta. Hetken miehen mielessä kävi kertoa Ilonalle, mutta idea ravisteltiin äkkiä pois päästä. Hän pärjäisi yksin, kuten aina ennenkin oli tehnyt.<br />
Toinen asia oli, tarvitsiko aina selvitä ilman muita.<br />
<br />
__________________________________<br />
<br />
<br />
<b>Tiistaina 2.6.2020</b><br />
Iivari laski sulkakynän otteestaan, nojasi käteensä ja katseli ulos työhuoneensa ikkunasta. Ilta-aurinko värjäsi vehreää maisemaa. Kaikki oli niin kaunista.<br />
Väkisin hän repi katseensa takaisin edessään lojuvaan paperiin. Tekstiä oli vain muutaman tasaisen rivin verran, mutta kirjoittaminen oli sujunut tahmaisesti ja vienyt suurimman osan illasta. Nopealla pyöräytyksellä Iivari leimasi alalaitaan allekirjoituksensa viimeisillä musteenrippeillä, suoritti nopean läpilukemisen ja taitteli paperin siististi. Kuumennettuaan vahantynkää liekissä hän painoi jo kuluneella sinetillään kirjeen kiinni, tarkisti osoitteen ja laittoi viestin lähtevien pinkkaan. Saajaksi oli merkitty Uppsala Arkivcentrum,von Kræmers allé 19, 752 37 Uppsala.<br />
<br />
Vitaliya oli höllentänyt vaatimuksiaan sen verran, että antoi Iivarille yhtä vaivaista vuorokautta enemmän aikaa kaivaa esiin todisteita puheidensa puolesta. Toimittava oli silti ripeästi, sillä lady Dzelzain ei ollut pitkäpinnaisin emäntä tällä pallolla, eikä Iivari tahtonut itselleen yhtään lisämurheita. Muut ehkä pitivät miestä vanhanaikaisena ja vaikeana, mutta hän tahtoi saada nähdä kopion kirkonkirjoista konkreettisena, eikä miltään näytöltä valopisteinä. Aika muuttui, Iivari ei.<br />
Talli alkoi toisaalta jo hiljalleen muistuttamaan sanatoriota itsessäänkin, eli jos Vitaliya ystävänsä tahtoi hullujenhuoneelle pistää, niin yhtä hyvin hän voisi vain laittaa tuon jonon jatkoksi Zenissä, eipä se kai paljoa eronnut Slimnīca Ģintermuižasta… Kuuleman mukaan Max rypi masennuksen tuoman murheen ja itsesäälin syvässä mustassa kuopassa, ja uusin työntekijä oli skitsofreeninen. Iivari tuhahti itsekseen, katsoi hieman syyllistävästi peilikuvaansa oikoessaan solmiota. Kaikkea sitä rahan vuoksi tekee, tosin harvoinpa sitä nykypäivänä enää maksettiin siitä että otti nuoria töihin. Ei sellaisesta tilaisuudesta voinut kieltäytyä, vaikkakin Iivarilla oli kutina että tuosta pojasta voisi koitua vielä hänelle harmia.<br />
Ja sitten vielä Vitaliya kehtasi väittää häntä psykoottiseksi. Hah!<br />
<br />
Toivo oli nyt Uppsalan arkistoissa, joissa säilytettiin Tukholman vanhimpia kirkonkirjoja. Luultavasti Vitaliyan mielipide alkaisi kääntymään naaman eteen läväytettyä kuulutusta Iivarin ja Helenan nimillä. Jos oikein hyvä tuuri kävisi ja kirjat veisivät vieläkin kauemmaksi, saattaisi löytyä jopa merkintä Ivar August von Hoffrénin syntymästä. Jos virallisen tahon lähettämät kopiot vuosisatojen takaisista merkinnöistä ei kelvannut neidille, niin ei kyllä sitten varmasti mikään.<br />
Rehellisesti sanottuna Iivari ei kuitenkaan tiennyt, oliko sittenkään hyvä idea vakuuttaa Vitaliya. Jos tuo vihdoin uskoisikin tarinaa, kävisikö hänelle kuten Ilonalle, ja joutuisi mukaan pyöritykseen? Scox piti selkeästi huolen, ettei kukaan harkinnutkaan auttavansa miestä pienessä azuraongelmassaan, ja aivan kuin alleviivatakseen asiaa tuo teki Iivarin lähestymisen vaikeaksi, mikäli se vain oli von Hoffrénin luonteenlaadun puitteissa edes mahdollista.<br />
<br />
Itsepähän Vitaliya tätä vaati. Mikäli siitä seuraisi ongelmia, hän voisi syyttää vain itseään. Kun Uppsalasta palautuisi kirje toivottavasti vastausten kera, oli Iivari hoitanut oman osuutensa. Nainen pärjätkööt itse jälkiseuraamusten kanssa.<br />
<br />
_________________________________________<br />
<br />
<b>Keskiviikkona 10.6.2020</b><br />
<a href="https://www.youtube.com/watch?v=sSIyW9MfD60">Saint-Saëns, Danse Macabre</a><br />
Kauneutta on monenlaista. Sitä voi löytää visuaalisen taiteen lisäksi luonnosta, ihmisistä, musiikista, tekstuureista, ajoituksesta: kaikesta. Iivari nautti jokaisesta muodosta, eikä vähiten musiikista — ja nimenomaan melodisesta soitannasta. Aika oli ehkä kyynistänyt miehen, mutta hän nautti konsertoista edelleen aivan kuin vasta eilen olisi istuutunut vanhempiensa väliin kuuntelemaan Henry Purcellin uusinta sävellystä oopperaan Dido ja Aenaes. Silloin hänen pienet jalkansa eivät ylettyneet vielä edes lattialle saakka, mutta tunne jonka voimakkaat sävelet saivat lapsen kehossa kulkemaan, se ei koskaan kadonnut. Samat väreet juoksivat tälläkin hetkellä aikuista selkää pitkin, kun sormet houkuttelivat koskettimien kautta Danse Macabren kiihkeän tahdin tanssimaan huoneen tapetoituja seiniä pitkin kynttilöiden luomien pitkien varjojen kanssa. Alkukesän yö ei vetänyt vertoja talven synkkyydelle, mutta ikkunoiden takana näkyi silti silkkaa pimeää.<br />
<br />
Bösendorferin täyspitkä piano toimi tunteiden tulkkina puhetta paremmin. Iivari ei vihannut mitään yhtä paljon kuin henkilökohtaisia puheenaiheita, eikä hän kevyin perustein avannut mieltään kenellekään. Soitin kuitenkin puhui hänen puolestaan, tahtoi tuo niin tai ei: kuuntelemalla hetken pianohuoneesta kuuluvaa sävelmää pääsi kovakuorisen pään sisään nopeammin kuin suoraan utelemalla.<br />
Pitkät ja kapeat sormet olivat elementissään kiitäessään vuoronperään valkoiselta mustalle koskettimelle, ja olivathan ne kieltämättä paljon tätä harjoitelleetkin. Mikään luonnonlahjakkuus Iivari ei ollut, eikä tuo sellaisiin uskonutkaan: hänen maailmassaan oli vain niitä, jotka olivat ahkeria ja ehkä kenties oppivat nopeasti, ja sitten niitä jotka eivät jaksaneet yrittää ja sen sijaan vain valittivat etteivät osanneet. Hyvä että Iivari oli tavaillut ensimmäisiä sanojaankaan kun tuo oltiin jo esitelty soitonopettajalleen, minkä jälkeen hän ei pitkiä aikoja viettänyt poissa pianon äärestä. Oli siis vain luonnollista miksi Iivari oli varsinkin omasta mielestään erinomainen mikä musiikilliseen taituruuteen tuli, eikä hän kainostellut esitellä kykyjään. Taianomaisesti tuo löysi aina pianon, oli sijaintina sitten julkinen halli tai yksityiskoti — aivan kuin miehellä olisi ylimääräinen aisti kotoisan soittimen paikantamiseen.<br />
<br />
Trilli oli nopea, ja kunnianhimoisesti Iivari lisäsi haastetta pidentämällä sitä Saint-Saënsin alkuperäisestä sävellyksestä. Hän leikitteli voimakkuudella, pianissimosta forteen, jopa fortissimoon saakka, välittämättä siitä yksityiskohdasta että lähikammareissa ihmiset saattaisivat ehkä tahtoa nukkua. Sävellystä ei ollut enää tunnistaa improvisaation iskiessä hurjana tuulta siipiensä alle. Veikö soittaja musiikkia vai musiikki soittajaa, sitä ei voinut varmana sanoa, mutta hetken aikaa Iivari tunsi flyygeliin samanlaista yhteenkuuluvuutta kuin hevoseen parhaimpina ratsastushetkinään.<br />
Tähän väliin sopisi loistavasti pieni gruppetto — ah, kuinka disharmonia muuttui soljuvasti harmoniaksi. Kahdeksasosanuotit räiskyivät villeinä sormenpäiden maalaillessa hurmoksellisesti sävelmää. G4! ♯F2! A4! ♭G4!<br />
<br />
PAM. Avoimesta ikkunasta puhalsi puuskatuuli, joka kaikessa raivossaan sai pianon kannen paukahtamaan kiinni niin että lasit helisivät ja seinää vasten ollut cembalo vastasi valittaen isoserkkunsa mahtipontiseen loppusointuun. Iivari iski säikähtäneenä koskettimet pohjaan sellaisella voimalla että olisi voinut murtaa sillä ohuet sormensa kuin kuivat oksat, syke sammuvien seinäkynttelikköjen kanssa samaan tahtiin lepattaen.<br />
Iivari nousi ylös. Hän asteli avoimen ikkunan luokse, väisteli kevyinä hulmuavia kesäverhoja ja painoi lasin kiinni. Huoneeseen jäi jäljelle painostava pimeys ja hiljaisuus, vain ulkona aavemaisena ujeltava tuuli loi omaa äänimaisemaansa. Muuten olisi voinut kuulla neulan putoavan.<br />
“Poistu,” Iivari lausui vakaasti säikähdyksestään huolimatta. Hän ei ollut varma kuuliko kukaan käskyä, mutta totesi varmuuden olevan arvailua parempi vaihtoehto. Ikkuna oli saattanut jäädä vahingossa raolleen päästääkseen puuskan sisään, se oli totta, mutta Iivaria vainosi tunne siitä ettei ollut huoneessa yksin. Jos kamarissa joku olikin, niin kuka? Mies vilkuili sivuillensa. Oliko näkökentän rajalla vilahtanut hahmo?<br />
“Scox, tiedät ettei pelottelusi toimi enää. Kerro asiasi tai jätä minut rauhaan.”<br />
<br />
Tila pysyi hiljaisena, Iivari puhui selkeästi vain itselleen. Hän ravisteli päätään ja oikoi pitsisiä hihansuita aavistuksen verran hermostuneena, enimmäkseen kuitenkin kyllästyneenä. Olo alkoi tuntumaan hiljalleen vainoharhaiselta, typerältäkin. Kaikkiko sattumukset saisivat tuon huutelemaan kuuroille seinille azuran pelossa? Kenties Vitaliya olikin omalla tavallaan oikeassa, ehkä Iivarilla eivät kaikki männät aina pyörineet.<br />
<br />
Varovaisin ottein, melkein rakastavasti, Iivari painoi pikkukannen myös koskettimien päälle. Hän kurottautui ottamaan apupöydältä kynttelikön, katsahti ympärilleen. Vielä viimeinen epätoivoinen yritys.<br />
“En tiedä kuka olet, mutta en osaa lukea ajatuksiasi. Puhu.”<br />
Vastauksen odottaminen tuntui ikuisuudelta, turhuudesta puhumattakaan. Ei merkkiäkään. Jaha, von Hoffrénin poika taisi todellakin olla vain hiljalleen rapisuttamassa järkeään. Vaikka nuoruuden skeptisyys kaikkea yliluonnollista kohtaan olikin ymmärrettävästi aikojen saatossa muuttunut, ja olipa Ilona kertonut linnan lukuisista vieraista tumman verhon toiselta puolen, tällä hetkellä mies ei tiennyt mihin uskoa. Oliko hänen mielikuvituksensa vain lähtenyt laukalle, kenties.<br />
<br />
Vielä pianohuoneen ovella Iivari kääntyi ympäri lainattuaan ensin tulen vahakynttilöihin käytävän lampeteista. Hän nosti kättään antaakseen valon kiertää kaikki nurkat. Ei mitään, ei ketään.<br />
Ovi sulkeutui pitkän miehen askelten kaikotessa kohti omaa kamaria. Tämän illan soittamiset oli soitettu.<br />
<br />
<br />
Aamu koitti kirkkaana. Pääskyset liitelivät ikkunoiden takana jahdatessaan hyönteisiä, tuulikin oli tyyntynyt. Iivari veti ratsastussaappaita jalkaan katetun sängyn reunalla odotettuaan kuuliaisesti kellon kääntyvän kahdeksaksi ennen kuin häiriköisi hevosia — ei ollut noiden asia kärsiä isäntänsä unettomuudesta, joten syökööt aamuruokansa rauhassa.<br />
<br />
Askelten kaikuessa jo ala-aulassa Iivari kuuli nimeään huudettavan portaikon ylätasanteelta. Hän kääntyi parahiksi nähdäkseen Vitaliyan juoksevan puurappuja alas niin nopeasti kuin yöasunsa pitkiin helmoihin kompastumatta kykeni. Näystä tiesi heti ettei kaikki ollut kohdallaan: perijätär ei koskaan esiintynyt julkisesti laittautumatta, eikä tuota ollut tunnistaa ilman kilon meikkikerrosta.<br />
“Iivari,” tuo henkäisi vääntäen nimen hauskan latvialaisittain, pysähtyen posket punaisina miehen vierelle. Oliko Vitaliya ottanut juoksuaskeleita? Nyt oli maailmankirjat kertakaikkisen sekaisin, ja siitä ilmoitti myös von Hoffrénin kysyvääkin kysyvämpi kulmankohotus.<br />
“Iivari,” nainen toisti vielä kerran sipaistessaan kasvoille karanneen ruskean hiussuortuvan paikalleen. “olit oikeassa. Anteeksi, olit oikeassa,” hän puuskutti.<br />
“Missä?” Hailakka kysymys oli oikeastaan turha. Kyllähän Iivari tiesi.<br />
“Jos vain olisin aavistanut!”<br />
Vitaliyan ääni oli epävakaa, ja nyt kun tuon kasvoja katsoi tarkemmin, oli linnassa ollut yöllä selkeästi useampikin uneton. Tämä viimeistään riitti herättämään keskustelukumppanin mielenkiinnon, minkä osoituksena Iivari kääntyi kokonaan etäisesti lady Vitaliya Sanda Jevgēnija Dzelzainia muistuttavaa reppanaa kohden. Naisen silmät seisoivat päässä tavalla, joka kertoi levottomasta yöstä, eikä suinkaan miellyttävästi sellaisesta.<br />
<br />
“Tiedän nyt salaisuutesi ja kautta sukuni haudan, mitään en toivo niin kovasti kuin unohtavani kaiken kuulemani! Jos olisin tiennyt mitä siitä seuraa…”<br />
Vitaliyan ei ollut tarvis päättää lausettaan, sillä Iivari tiesi kyllä jo mistä tuo puhui. Miehen teki suunnattomasti mieli muistuttaa mitä tapahtui sanonnan mukaan uteliaalle kissalle tai hellalle kurottelevalle lapselle, mutta jätti napautuksen antamatta. Lady oli saanut näkymästä päätellen jo tarpeeksi ryöpytystä yhden vuorokauden varalle. Siksipä Iivari kuittailun sijaan koitti tapailla ymmärrystä ääneensä, vaikkei siinä rehellisesti sanottuna kovin vakuuttava ollutkaan.<br />
“Saanen udella, kuinka neiti sai varmuutensa?”<br />
Päänravistus yllytti hiuskiehkurat karkaamaan löysän kiinnikkeen otteesta Vitaliyan vastatessa enemmän olemuksellaan kuin sanoillaan.<br />
“Ensinnäkin uni vältteli minua jo valmiiksi, sillä täällä joku ei tiedä milloin on sovelias aika soittaa viereisessä kammarissa pianoa ja milloin ei.”<br />
Iivari hymähti epäselvästi ja pyysi kulmillaan toista jatkamaan.<br />
“En aluksi tiennyt saapuiko vierailija todella huoneeseeni, ovi oli näet lukittu, vai oliko se pelkkää sekavaa puoliunta… Mutta … Niin, miellyttävää se ei ollut.” Vitaliyan katse synkkeni tässä välissä. “Hän vannotti jättämään sinut rauhaan. Kertoi kamalia asioita tapahtuviksi jos harkitsenkaan auttavani… Käski muistuttaa sinulle, kenelle lojaaliutesi kuuluu.”<br />
Enempää ei tarvinnut kertoa, sillä Iivari tiesi jo ikävän useasta kokemuksesta kuinka tarina jatkuisi. Sisimmässään hän oli pahoillaan Vitaliyan puolesta: juuri tämän takia mies ei hevillä jakanut asioitaan muiden kanssa, sillä hänen ongelmansa tuppasivat tarttumaan muihin kuin paloöljy. Scox vahti omaisuuttaan kuin tarujen lohikäärme kultaansa, ja tässä tapauksessa kullan sijassa oli Iivari itse. Tuota kuvotti.<br />
<br />
“Mistä tiedät että näkemäsi ja kuulemasi oli totta? Ettet vain itse olisi sekaisin…”<br />
Iivarin huomio sai väsyneen naisen naurahtamaan pilkallisesti. Tuo repäisi toisen olkapäänsä paljaaksi löysästä vaatteesta, paljastaen ikävästi verestävät kynnenjäljet.<br />
“Jättävätkö sinun harhasi tällaisia?” Vitaliya sihahti kuin hyökkäyksestä varoittava kissa.<br />
Iivarin kasvot pysyivät lukemattomina. Hetken hän vain tuijotti pitkää nenänvarttaan pitkin edessään möyryvää matalapainetta nimeltä Vitaliya, kunnes jokin katseessa liikahti eloon.<br />
“Liittyisikö neiti Dzelzain tallissa seuraani siistiydyttyään?”<br />
Vaikka jäämieheksikin tituleerattu Iivari ei välittänyt keskustella aiheesta, hän tunsi velvollisuudekseen edes tarjota seuraansa. Jokin omatunto tuonkin kulahtaneessa sielussa eli. Vitaliya huomasi pienen, rivien välistä ystävällisen eleen, ja hetken aikaa nuo kaksi kelluivat samassa airottomassa veneessä.Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-43373044172778877312020-06-01T02:26:00.000-07:002020-06-01T02:26:20.661-07:00Ylpeyttä nieltäväksiFric kiemurteli hieman vaivaantuneena oviaukolla. Hän oli kahden tulen välissä: edessä seisoi naama pitkänä <a href="https://zenstable.boards.net/thread/121/maximillian-hling-umbran-hoitaja">Max</a> kuuntelemassa kyynärsauvoihinsa nojaten mitä blondilla oli sanottavanaan, vierellä tönötti kädet puuskassa Amelie vahtimassa että poika todellakin puhuisi.<br />
Toisaalta, tämä oli ollut <a href="https://zenstable.boards.net/post/619/thread">Fricin aivan oma idea</a>, joten ketäpä oli syyttäminen tukaluudesta? Hän ei vain olettanut puhumisen olevan näin hankalaa: entuudestaan suunniteltu puhe valahti oikeasta korvasta ulos samalla hetkellä kun Max avasi asuntonsa oven, ja äkkiä Fric huomasikin ettei osannut tökerön “moi”-tervehdyksen lisäksi nähtävästi lausua mitään muuta. Amelie koitti keventää tunnelmaa jutustelemalla niitä näitä, mutta se tuntui enemmän yksinpuhelulta kuin keskustelulta, joten nainen hiljeni itsekin pian. Jäljelle jäi kaikuva tyhjyys, mikä sai Fricin tuntemaan itsensä entistä typerämmäksi. Amelie tunsi poikaystävänsä hyvin ja oli estänyt tuon jänistämisen nappaamalla kohteensa mukaan kesken lounastauon, mikä tarkoitti ettei Fricillä ollut aikaa vaihtaa vaatteita. Iivaria miellyttääkseen hän pukeutui työajalla maun mukaisesti polvihousuihin ja pellavapaitaan, jonka korkeat kaulukset sitoi kiinni valkoinen huivi. Dzelzainin kaltaisessa ympäristössä hän sopi monien muiden mielestelyä harrastavien työntekijöiden joukkoon kuin kala veteen, mutta nyt hän tunsi olevansa kaikin puolin typerä seisoessaan niin mukavan normaalisti pukeutuneiden ihmisten välissä. Se ei tuntunut lisäävän nuoren uskottavuutta yhtään.<br />
Amelie tuuppasi kyynärpäällä tuon kylkeä. Hopi hopi.<br />
<br />
“Öämämm, tuota…” Fric kasasi häthätää päässään harjoittelemansa puheen palasia alitajunnan jeesusteipillä. “Mä, tota noin noni, oon pahoillani.”<br />
Taas se hiton hiljaisuus, voisiko Max edes nyökätä? Soijaa pukkaa.<br />
“Mä olin vähän perseestä, ja, hmm, joo…” Raksuttaa raksuttaa. Pikkuhiljaa Fric alkoi saamaan punaisen langan päästä kiinni.<br />
“Okei, mä luulin että sulla oli Amelie kiikarissa, olihan se vähän hätäne päätös mut sun pitää ymmärtää et kun sä oot tommonen adonis ja mä tällane siimaveli, niin päättelin heti mitä päättelin.”<br />
Tässä välissä Amelie loi sellaisen katseen, joka kertoi aiheesta keskusteltavan vielä kahdestaan. Vai luuli Fric hänen olevan noin pinnallinen? Jaa’a. Poika noteerasi silmäyksen, sisuuntui hieman ja jatkoi.<br />
“Mä vähän tuppaan hätäilemään, jos oisin ootellu ja tutkaillu vähä enemmä ni ei ehkä ois ees käyny mitää draamaa. Yritin saada muita mun kaa samalle aallonpituudelle puhumalla susta miten puhuin, mut onneks muut oli fiksumpii ku mä.”<br />
Tauko. Henkäisy. Fricistä tuntui kuin hän olisi jälleen koulukodissa pakotettuna pahoittelemassa nyrkkitappelua, johon hän päätyi puolivahingossa Andris Ozolsin pääteltyä Vanagsin varastaneen hänen hedelmäkarkkipussinsa. Oi noita aikoja.<br />
“Mä oon oikeesti tosi pahoillani. Tää juttu vähän eskaloitui, nyt mä nään et olin se pelle tässä keississä. Tiiän et sulla on vaikeeta nyt, enkä taho lisätä paskakuormaa sun niskassa. Joten, onks kaikki nyt okei? Sellai freesillä pöydällä, no hard feelings?”<br />
Viimeisimpien virkkeiden kohdalla Fric ojensi päivettynyttä kättään käteltäväksi.<br />
<div>
<br /></div>
Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-23773708717686649312020-05-29T04:22:00.000-07:002020-05-29T04:24:36.836-07:00Pitkänokkapokkaa<div class="separator" style="clear: both; text-align: center;">
<a href="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgVUPUNOHYDhMKfaGF1mW4JkwqjVcoJnCccHIdYrcFuI_4uNumTs9LGeWC-TtJF8XkTV8dWlLiWCfwgcC51z_2RNxjMOciCF6VRsTh9Q1muyxPbmTB8mPlPy_231YNZLTwjdUK4NgWLMVbP/s1600/vasilisohvalla.jpg" imageanchor="1" style="clear: right; float: right; margin-bottom: 1em; margin-left: 1em;"><img border="0" data-original-height="555" data-original-width="415" height="400" src="https://blogger.googleusercontent.com/img/b/R29vZ2xl/AVvXsEgVUPUNOHYDhMKfaGF1mW4JkwqjVcoJnCccHIdYrcFuI_4uNumTs9LGeWC-TtJF8XkTV8dWlLiWCfwgcC51z_2RNxjMOciCF6VRsTh9Q1muyxPbmTB8mPlPy_231YNZLTwjdUK4NgWLMVbP/s400/vasilisohvalla.jpg" width="298" /></a></div>
Iivari tuijotti koiraa. Koira tuijotti takaisin. Kummankin kasvoilla oli sama, alentava, pistävä katse: käynnissä oli selkeästi sanaton taisto siitä kumpi murtuu ensin. Kumman silmät väistivät ensimmäisenä, kuka olisi tahdoltaan heikoin?<br />
<br />
Iivarin matka kirjastoon oli katkennut herrainkabinetin kohdalla, kun hänen silmiinsä särähti anteeksiantamaton näky: kalliilla kullatulla parisohvalla makoili koira. Tuo saastainen otus levitteli syöpäläisiä ja pitkiä karvojaan huonekalun käsinkirjotulle pinnalle, ja sen pitkät kynnet ja kuolaava suu olivat valmiina tuhoamaan loputkin kallisarvoisesta esineestä. Mies ei saanut järkytykseltään sanaa suustaan röyhkeän elikon katsoessa häntä pitkää kuonoaan pitkin kuin olisi itse isäntä taloudessa. Ilme ei värähtänytkään, vaikka vastaanottavat silmät koittivat antaa samalla mitalla takaisin.<br />
<br />
Lopulta Iivarin oli myönnyttävä häviöön silmäpainissa. Turhautuneena tuo murahti, marssi koiraa kohti ja läiskytti käsiä yhteen, täysin tuloksetta: tuntui että hän oli vain kirppu turkissa, ärsyttävä mutta harmiton. Ei reagoimisen arvoinen.<br />
“Hus, painuhan siitä!” Ei reaktiota. Myöskään äänenkorotus ei auttanut, sillä eläin oli selkeästi löytänyt oman paikkansa. Kuin kuittaillakseen hätistelijälleen se vain haukotteli niin että kapea kita paistoi, asettelipa vielä itsensä vähän paremmin takamuksensa arvoiselle sohvalle. Se jos mikä sai Iivarin hermostumaan. Mies kiristi ilmettään lisää, jos vain mahdollista, ja tarttui vinttikoiran luisevaan takamukseen nykiäkseen otuksen lattialle. Vaikka kolhot, tuntemattomat sormet suorastaan kaivautuivat turkkiin ja sen alla piilottelevaan ohueen nahkaan, ei pitkäkuono tarjonnut hampaita: olisikin. Sen sijaan se jatkoi loikoiluaan välinpitämättömänä, kuin ignooraten korvassaan surisevan kärpäsen. Iivarin oli kerättävä kaikki vähäiset voimansa saadakseen riuhtaistua passiivista vastarintaa tekevä 40 kg edes puoliksi lattian puolelle. Vasta silloin ylimielinen koira suostui luomaan toisen katseen häirikköön, huokaisten ja loputkin ruumistaan lattialle tiputtaen. Iivarin korvia särki kuulla, kuinka kynnet rapisivat puuta vasten. Kuka korvaisi kaikki naarmuuntuneet pinnat?<br />
<br />
Vitaliyalla oli aina vastaus kaikkeen, ja hänet Iivari tapasi alasalista annettuaan ensin jäätävän “tämä ei jää tähän”-katseen kirppukasalle. Miehen tietämättä koira oli kiivennyt takaisin sohvalle heti kaksijalkaisen kadotessa käytävään. Typerät ihmiset.<br />
<br />
“Miksi toisen kerroksen kabinetissa makaa rakki sohvalla?” Iivari jylisi alustamatta kysymystä sen enempää. Vitaliya ei vaivautunut edes laskemaan katsetta kirjasta vastatessaan yksioikoisesti “koska se on minun koirani.” Hän oli jo ikävän tottunut ovellaan vihaisena myrskyävään von Hoffréniin: tästä oli tulossa jo selkeä tapa kirjoittamattomine sääntöineen.<br />
“Ja ennen kuin kysyt mistä lähtien,” Vitaliya jatkoi ennen ennakoimaansa ryöpytystä, “niin eilisestä. Clave haki sen pyynnöstäni Raunasta.”<br />
Hiljaisuudesta päätellen Iivari joko mietti vastaustaan, tai vaihtoehtoisesti vain osoitti mieltään pitämällä suunsa kiinni. Jälkimmäinen oli luultavasti todellinen vastaus, mikä ei Vitaliyaa tietenkään haitannut. Laiskasti hän käänsi sivua ja antoi toisen marinoitua vielä muutaman luetun rivin verran ennen jatkoa.<br />
“Vasili on rauhallinen, siisti ja hiljainen, eikä siitä tule olemaan vaivaa sinulle, ellet itse ole sitä sille.”<br />
Ai ei ollut vaivaa vai? Olikohan neiti Dzelzain itse koskaan kokeillut saada vasikankokoista koiraansa alas sohvalta? Iivari murahti enemmän itselleen kuin ystävälleen, jos tuota nyt sellaiseksi pystyi kutsumaan. Välillä tuntui nimittäin vahvasti siltä, että Vitaliya teki tarkoituksellisesti toisen elämästä hankalampaa kuin se on. Naisen pitäisi keksiä itselleen harrastuksia. Mieluiten sellaisia, jotka eivät ärsyttäneet Iivaria. Koira ei ollut sellainen.<br />
<br />
“Kunhan se pysyy poissa huonekaluilta” oli keskustelun tyly lopetus, kun mies kääntyi puoliksi lannistettuna ovella. Toteamukseen sisältyi selkeä ehto sekä vihjaus, ettei keskustelu suinkaan ollut vielä tässä. Iivari ei pitänyt koirista, noista haisevista, äänekkäistä ja likaisista vouhottajista jotka läähättivät kaikki lasipinnat huuruun ja toivat ärsyttävän korkean energian mukanaan. Niiden ainoa hyvä puoli oli tottelevaisuus: sopiva annos nöyryyttä ja palvelualttiutta, samaan tapaan kuin hyvällä palkollisella. Ja tuo ominaisuus Vitaliyan piskista — Vasiliko sen nimi oli — tuntui puuttuvan tyystin. Jos Iivari jostain ei pitänyt, se oli niskoittelu. Hänelle ei väitetty vastaan. Piste.<br />
<br />
Kävellessään käytävää pitkin takaisin Iivari erehtyi katsahtamaan kabinettiin. Koira makasi taas samalla paikalla lehtikullatulla sohvalla, katsoen uhmakkaasti miestä jumalattoman pitkää kuonoaan pitkin.Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-65830413128798981142020-05-21T09:06:00.001-07:002020-05-21T09:06:17.483-07:00Ikinuoret ja ikipirteätMeri pauhasi huumaavan tasaisena jylinänä puuskaisen, rajun tuulen nostaettaessa myllertäviä aaltoja kohti rantaa. Vaahtopäät kasvoivat kasvamistaan ennen kuin paiskautuivat matalaan veteen ja murtuivat hietikolle. Sinisellä taivaalla kumpupilvet ja kiljuvat lokit kiitivät kilpaa. Maankamaralla sen sijaan liiteli suuri musta hevonen, joka näytti päättäneen kiriä oman varjonsa ohitse.<br />
<br />
Märkä hiekka lenteli useiden metrien päähän lautasmaisten kavioiden iskiessä nelistyksen tahtiin maahan. Musta harja liehui tuulessa suorana, niin ettei selässä istunut Iivari aina nähnyt minne matka vei. Sillä ei kuitenkaan ollut väliä: rantaa riitti, ja Duke kyllä katsoisi mihin menisi. Ori puuskutti laukatessaan kokoisekseen hevosekseen lujaa raskaalla alustalla, mutta korvat oli innokkaasti hörössä ja silmät kiiluivat. Tämä oli sitä hevosen elämää!<br />
<br />
Vielä muutama kilometri, ja vauhti alkoi hiipumaan. Duken korvat kääntyilivät ratsastajaa kohden, askel muuttui verkkaammaksi. Menohaluista ei ollut puutetta, mutta ori parhaimmillaan pullistellessaan lihaksia kouluratsastuksen parissa, eikä suinkaan pitkää matkaa juostessaan. Siksi se auliisti siirtyi käyntiin merkin saatuaan, ja jatkoi kiitämistä vain haaveissaan puuskuttaessaan ja vaahdotessaan todellisuudessa kuin stayeri 20 furlongin jälkeen. Pitkät jouhet läiskivät kuumaa kaulaa puolelta toiselle ravistuksessa, kun Duke kääntyi lompsimaan takaisin tulosuuntaan ohjat pitkinä ja pää matalalla.<br />
<br />
Se oli hyvä pätkä. Raikkaalla, suolalta tuoksuvalla merituulella oli ollut sielua puhdistava vaikutus, ja nyt sekä mies että hevonen leijuivat tyytyväisyydessä adrenaliiniryöpsähdyksen vaihtuessa onnelliseen endorfiinihuumaan. Eikä tämä ollut suinkaan ensimmäinen kerta: Iivari oli ottanut kuluneella viikolla tavaksi käydä rannalla ottamassa niin sanotusti urkua auki melkein päivittäin. Ratsut olivat vaihdelleet ja jokainen kerta tuntui nollaavan pään sopivasti parin kummaltakin osapuolelta, mutta mikään ei voittanut hetkiä Duken satulassa. Orin kanssa yhteistyö oli niin pitkä ja intensiivinen että sen myötä Iivari ymmärsi mitä tarkoitettiin kentaurilla — puoliksi ihminen, puoliksi hevonen. Kenenkään toisen satulassa hän ei pystynyt kokemaan samanlaista yhteenkuuluvuutta, eikä yksikään hevonen tuntunut kuuntelevan häntä niin tarkasti. Välillä vaikutti että ratsu tiesi miehen aikeet ennen tuota itseäänkään. Riario tuli hyvänä kakkosena, mutta sekin oli valovuosien päässä siitä ajatustenvaihdosta joka tuntui aina Duken kanssa eleettömästi tapahtuvan.<br />
<br />
Pihalla Iivari torjui jälleen tikkana paikalle syöksähtävän tallipojan, hän hoitaisi ratsunsa jälleen itse. Duke pyöritti onnellisena ylähuultaan saadessaan niskahierontaa jalkautumisen yhteydessä, koitti kurottautua rapsuttamaan vastapalveluksena takaisin. Suupielet pyyhkäisivät kuolavaahtoa preussinsiniseen silkkitakkiin, minkä vuoksi Iivari työnsi orin hyvää tarkoittavan pään kauemmaksi. Raja se oli rakkaudellakin. Ei tässä nyt ihan pehmoja oltaisi.<br />
<br />
Paitsi ehkä muutaman rapsutuksen verran kuitenkin, salaisesti karsinassa, katseilta piilossa. Silloin sopi herra von Hoffrénin hieman antaa ulkokuorensa rakoilla, ja hetken aikaa helliä uljasta mustaansa kyhnytyksin ja ystävällisin sanoin. “Hieno poika” ja “olet sinä kyllä upea.”<br />
<br />
Vaan hetkipä ei ollutkaan aivan niin yksityinen kuin mies kuvitteli. Kun Fricis Vanagsin virnuilevat kasvot ilmestyivät karsinan ovenrakoon, loppui rapsuttelu kuin seinään. Iivari ei sanonut mitään, vaan ajatteli antaa pistävimmän, kylmimmän katseensa puhua sanojen puolesta samalla kun valutti kätensä alas hevosen paksulta kaulalta. Fric perääntyi askeleen verran, mutta virnuili edelleen tuota typerää, leveää hymyään.<br />
“Kaikella kunnioituksella, herra, mutta teillähän on tunteet tallessa!”<br />
Tallipoika tiesi leikkivänsä tulella, mutta ei voinut itselleen mitään. Velmuilijalla oli ollut harvinaisen vaihderikas, draamapitoinen ja suoraan sanottuna kurja kuukausi takana, joten jos kaikki on palaakseen niin palakoot sitten kunnolla. Hän katsoi hymyn hyytymättä kuinka kolkkahattuinen mies astui kohden, ilmeeltään teinin totaalisena vastakohtana.<br />
“Herra Fricis Vanags toki muistaa, mitä irtisanomisesta seuraa?”<br />
Mainitun suupielet kiristyivät mainittavasti. Hän nyökkäsi.<br />
“Hän voikin siinä tapauksessa pestä ja kuivattaa Duken, jonka karvan on syytä olla asteelleen suorassa kun seuraavan kerran sitä katson.”<br />
Iivari astui ulos karsinasta niin että Fric lakosi tieltä. Tallipoika oli tietämättään pilannut taas yhden henkilön iltapäivän, mutta ei murehtinut sitä kiirehtiessään viemään mustaa oria pestäväksi. Hänellä oli nimittäin ollut vedonlyönti Amelien kanssa, kumpi tapahtuisi ensin: unohtaisiko Vitaliya laittautua aamulla, vai osoittaisiko Iivari haaleita, jos ei nyt ihan lämpimiä, tunteita. Fric oli nyt 20 euroa rikkaampi.<br />
<br />
Iivari taasen oli yhtä hyvää hetkeä köyhempi. Imagon säröytyminen oli imenyt kaiken Duken tuoman ilon mukanaan, ja nyt mies oli jälleen oma, synkkä ja äreä itsensä. Hänen marssinsa kävi sen verran otsa kurtussa että linnassa palvelusväki kiirehti alta pois jo pitkästä matkasta, antaen myrskypilven myllertää rauhassa omaan kammariinsa. Ovi paukahti kiinni niin että lasivitriinit helisivät. Iivari tiedosti kyllä itsekin, ettei se tehnyt hänestä yhtään sen heikompaa tai lähestyttävämpää jos hän sattui puhumaan muutaman kauniin sanan suosikkihevoselleen. Silti hänestä tuntui siltä kuin olisi jäänyt kiinni jostain paljon pahemmasta, kuten rakkaudentunnustuksesta tai murhasta.<br />
<br />
Viime aikoina oli tuntunut kuin löysä hirsi olisi hiljalleen kiristymässä kaulan ympärille. Liikaa oli tapahtunut, liikaa sellaista mikä sai miehen mielen järkkymään. Toisaalta pieni draama oli aina vaihtelua päiville jotka sulautuivat toisiinsa vuosi toisensa perään, muuttuen lopulta yhdeksi harmaaksi massaksi. Nyt Iivari tunsi kuitenkin joutuneensa suoranaiseen tapahtumalinkoon, todelliseen Verdin oopperaan. Istuutuessaan ikävän käyttämättömän sänkynsä reunalle hän ei voinut olla läpikäymättä kaikkea mitä hänen niskaansa oli lähiaikoina vyörynyt, aina Icaruksen varoittamattomasta ilmaantumisesta Vitaliyan epäuskoisuuteen. Puhumattakaan epäuskon aiheuttaneista tapahtumista. Viimeiset vuosikymmenet olivat sujuneet suhteellisen seesteisesti, ja nyt Scox oli jälleen Iivarin kimpussa kuin ampiainen hedelmäsalaatissa. Miestä puistatti ajatellakin tuota lipevää kippurasarvea.<br />
<br />
Pieni liekki pimeässä oli tuleva masquerade. Pöyhkeänä, itseriittoisena persoonana Iivari oli aina nauttinut juhlista. Jos häntä joskus oli kuvattu ivallisesti riikinkukoksi jo arkenakin, niin naamiaisissa hän sitten saisi levittää pyrstönsä. Miehen itsetuntoa hiveli jokainen ansaittu katse, oli kyse sitten ihailusta, paheksunnasta tai kateudesta. Kaikki mikä nosti tuota keikaria jalustalle, kelpasi. Juhlat olivat aina olleet hänen julkisen salainen pieni paheensa.<br />
<br />
Asetellessaan muhkeita tyynyjä siistiin riviin (koska ei niillä kuitenkaan nähtävästi nukuttaisi) Iivari mietti, miksei saanut elämäänsä yhtä hyvin järjestykseen. Miksi se ei voinut myös olla rationaalinen ja suoraviivainen? Arvattava kuin kellokoneisto, looginen korjata rikkouduttuaan?<br />
<br />
Kolmastoista kuudetta Iivari ottaisi elämän ohjakset takaisin käsiinsä. Hän ei välittäisi paskan vertaa mistään mitä oli tapahtunut, eikä jäisi tuleen makaamaan. Tuona lauantaina hän jättäisi mielensä painolastin edes hetkeksi taakseen, eläisi kuin viimeistä päivää. Juhlisi, nauttisi, tanssisi. Maskin suojassa hänen imagonsa säilyisi eheän jäisenä, eikä menneisyys saisi tuota kiinni vaikka yrittäisi.<br />
<br />
Kolmastoista kuudetta Ivar August von Hoffrén eläisi hetken täysiä, kuin olisi ikuisesti 29-kesäinen. Kuten olikin. Hän polkaisi solkikengät jaloistaan ja kaatui selälleen pehmeälle pedille, hymyillen yksin korkean huoneen katolle. "Sopii yrittää!" tuo ilmoitti kryptisesti tyhjälle tilalle.Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0tag:blogger.com,1999:blog-6558352107082128064.post-41727083390017222802020-05-16T07:49:00.000-07:002020-05-16T07:49:21.654-07:00Kyllä maastossa mieli lepääHarvoin pääsi käymään, että Fric ja Amelie olivat keskenään hiljaa pidempään kuin muutaman minuutin. Nyt kaksikko kuitenkin palasi sanaakaan sanomatta pihalle maastoretkeltään: Fric mökötti, ja Amelie katsoi parhaimmaksi antaa toisen murjottaa pahimmat pois ennen kuin koittaisi illalla varovasti avata aihetta, ehkä lepytykseksi tilata kylkeen vähän kiinalaista. Pojan ilme oli kylläkin sellainen, että hänen puolestaan tämän päivän tapahtumat voisi haudata muistipalatsin kellariin, lukita sen ovi ja heittää avain kaivoon.<br />
<br />
Amelien aiempi toive maastoseurasta oli toteutunut osittain. Hän ei ollut saanut vielä tilaisuutta kysyä linnan niin kutsuttua hameväkeä mukaansa, mutta Fric tarjoutui uskollisesti seuraan. Olihan tuo yhtä utelias (kaunis kiertoilmaisu juoruilevalle) kuin tyttöystävänsä, joten puheenaiheita ainakin tuttuun tapaan riittäisi. He sopivat tapaavansa lauantaina aamupäivällä tallissa ja suuntaavansa sieltä vakioreitilleen, joka veisi aivan Saulkrastin keskustan laitamille. Ihmisten ilmoilla ratsastaminen oli Ameliesta hauskaa, hän kun kieltämättä nautti huomiosta jonka sai istuessaan hevosen selässä julkisella paikalla. Aina oli joku tulossa taputtelemaan ja juttelemaan, mikä tätä ekstroverttiä kovin miellytti.<br />
<br />
Huomiota sai varsinkin ratsun ollessa joko erityisen suloinen tai komea, joten parivaljakon ratsuvalikoima, Knut ja Hesato, olivat omiaan hivelemään itsetuntoa. Amelie tunsi kuitenkin pientä katkeruutta töpöttäessään lyhytkinttuisella ponillaan uljaasti askeltavan Hesaton rinnalla. Itsehän hän oli poninsa valinnut, juu, mutta olo oli altavastaava siitäkin huolimatta että Knutin pienessä satulassa istuva tyttö oli ratsastanut valehtelematta ainakin kahdeksan kertaa pidempään kuin cremellon orin espanjalaispenkissä keikkuva Fric. Helppohan hänen oli nokka pystyssä ylpistellä, kun alla oli valmiiksi vimpan päälle koulutettu ratsu. Ratsu, jonka koulutuksessa Ameliekin oli ollut mukana, ja nyt mokoma Vanags pääsi korjaamaan työn sadon. Ei ollut reilua, ei.<br />
<br />
"Ravataanko porteille?" Amelie kysyi ravistaakseen kitkerät ajatukset päästään. Oikeasti hän oli kyllä ylpeäkin Fricistä, ja kukapa ei tahtoisi ratsastavaa poikaystävää? Sitä paitsi, Knut oli varmasti paljon parempi kuin antoi vielä ilmi. Olihan? Ainakin sen ravi tuntui paljon lennokkaammalta ja eläväisemmältä kuin vielä talvella, tosin asiaa saattoi auttaa vierellä vauhtia kirittävä, paljon pidempijalkaisempi Hesato... Puolipilvinen kevätmaisema näytti kyllä vilistävän aivan uudella vauhdilla ohi, se oli fakta.<br />
<br />
Takorautaisilla porteilla ratsukot siirtyivät käyntiin. Amelie rapsutti Knutin harjanjuurta ja kehui ponia vuolaasti.<br />
"Musta se oli kyllä yhä samanlaista töpötystä kuin aina ennenkin," Fric kommentoi ravia pieni pilke silmäkulmassaan, välittämättä ansaitsemastaan pahasta katseesta.<br />
"Olihan toi paljon isompi ravi kuin tammikuussa, häh!" Amelie älähti takaisin aavistuksen verran suivaantuneena. "Sun pitäis opetella eka kattomaan askeleita ennenku lähet kommentoimaan."<br />
"En mä nyt mikään sokee oo, näkee sen nyt kilometrinkin päähän että Knut on töppöjalka."<br />
"No totta kai se on ku se on poni!"<br />
"Sanoinks että se on huono asia?"<br />
"Vähän siltä se vaikuttaa."<br />
Aihe meni Amelien nahan alle, sillä hän oli viime aikoina pohtinut itsekin, mikä järki Knutin pitämisessä oli. Surullinen vastaus kuului, ettei mikään. Silti ruunasta luopuminenkaan ei tullut kysymykseenkään, sillä Amelie oli jo niin korviaan myöten rakastunut siihen ettei voinut edes kuvitella myyvänsä ponia pois. Ties minne se joutuisi, vaikka takaisin ratsastuskouluun. Ei ikinä! Mutta rakas haliponi tai ei, kommentit sen kyvyttömyydestä pistivät pahasti varsinkin rivien välistä annettuna. Totuus sattui eniten.<br />
"Sä oot vielä niin noob ratsastaja, että ei oo kyllä mitään varaa lähtee kommentoimaan mun ratsua... Ethän sä osaa edes hypätä kynää korkeempaa" Amelie paukautti takaisin. Fric puuskahti ja virnisti omahyväisesti.<br />
"Mut osaaksä pullaponis kanssa tätä?"<br />
<br />
Nopeammin kuin kissaakaan olisi ehtinyt sanomaan, pyysi Fric jo Hesaton laukalle. Amelie pidätteli Knutia, joka olisi tahtonut lähteä perään, ja mietti pitäisikö kieltäytyä katsomasta aivan vain kettuiluna. Onneksi hän piti kuitenkin silmänsä auki, sillä muuten olisi päivän viihdeannos jäänyt saamatta.<br />
Okei, Fric kasasi laukkaa ihan hyvin, tosin helppohan se oli hevosella joka tiesi mitä tehdä. Mutta hän jatkoi kasaamista aina vain enemmän ja enemmän, pyysi tempoa hitaammaksi, askelta keikuttavammaksi. Yrittikö poika sitä mitä Amelie luuli? Koittiko hän oikeasti osata ratsastaa terre á terren? Hesato kyllä kykeni siihen, mutta satulanpäällisen puolesta ei kannattanut lyödä vetoa...<br />
<br />
Fric ehti virnistämään olkansa yli voitokkaasti Amelielle ennen riemukasta tapahtumasarjaa, johon sisältyi useampi holtiton, toinen toistaan korkeampi pomppu satulassa laukan tahtiin ennen kuin teini tipahti ratsun takamuksen kautta hiekkatielle kuin kypsä luumu puusta. Oli arvattavissa, että Fric oli kuunnellut opettajaansa tarkkaan ja osasi teoriassa ratsastaa hevosen terre á terreen, muttei ollut kokenut sitä koskaan käytännössä. Muuten hän olisi osannut varautua siihen, kuinka suuri ja keinuttava tuo kaksitahtinen laukka oli. Poika olisi tajunnut siirtää jalkansa bravante-asemiin pystyäkseen tasapainottamaan oman painopisteensä pomppu-askel-pomppu-askel-liikkeeseen. Eipä ollut.<br />
<br />
Hesato jatkoi korvat hörössä laukkaansa pitkin tietä, jättäen Fricin istumaan maahan lyötynä. Orikin oli nähtävästi sitä mieltä että kiitti tää riitti. Amelie koitti (huonosti) peitellä virnuiluaan ravatessaan pojan luokse.<br />
"Kieltämättä, en mä pääsis pomppaamaan noin korkealle satulasta vaikka yrittäisinkin!" tyttö kommentoi naurua pidätellen. Fric irvisti takaisin, mutta hymyili silti noustessaan ylös ja pyyhkiessään puuvillaliivistä hiekkoja.<br />
"No niin, pistäppä paremmaksi!" poika sanoi hyväntuulisesti lähtiessään hölkkäämään karanneen ratsunsa perään.<br />
Tie haarautui mutkan jälkeen. Kovalla hiekkapinnalla ei näkynyt jälkiä: Hesato oli mennyt piennarta pitkin. Perhana. Minne se oli ehtinyt jo menemään?<br />
"Jos mä etsin vasemmalta niin mee sä oikealle. Treffataan tässä vaikka tunnin päästä, jos ei löydy," Amelie ohjeisti ja käänsi Knutin Y-risteyksen vasempaan haaraan. Fric nyökkäsi ja lähti hölkkäämään oikealle.<br />
<br />
Matkaa ei ehtinyt kertymään kilometriäkään, kun Fric näki vaalean hahmon loistavan kauempana, tulevan kohti. Hesato! Poika otti juoksuaskeleita, mutta hidasti nähdessään ettei ori ollut yksin. Mitä tämä nyt oli, kuka ratsasti hänen ratsullaan?<br />
<br />
Fricin kauhuskenaariot kävivät toteen, kun hän tunnisti satulassa istuvan Maximillianin. Blondi tunsi punastuvansa niin noloudesta kuin kiukustakin: miksi kaikista maailman ihmisistä juuri Kühlingin piti todistaa hänen walk of shameaan? Mutrunaama marssi äkäisenä ratsukon luo, nykäisi happamana ohjat jalkautuneen Maxin käsistä ja jäi tuijottamaan hyvin, hyvin polttavalla katseella matkaansa jatkavan miehen perään. Ettäs kehtasikin!<br />
<br />
Sanaton, nopea kohtaaminen sai Fricin mielikuvituksen laukkaamaan. Hän tunsi olevansa lyöty, nolattu, hävinnyt cooliudessa Maxille. Tippumisella itsellään oli lähinnä viihdearvoa, se ei nuoren miehen mieltä kaihertanut. Mutta entä jos Amelie saisi kuulla että Max oli se, kuka sai Hesaton kiinni, kun Fric oli ensin itse törttöillyt? Sankarimme Maximillian Kühling, pelastaa taas päivän... Mutrunaama kurtistui yhä lisää.<br />
Talutettuaan pienen pätkän Fric kiipesi takaisin satulaan. Hesato huomasi heti ratsastajansa ikävän mielentilan, ja otti muutaman kyseenalaistavan steppiaskeleen. Äkkiä vaihtunut tunnelma ei jäänyt myöskään Amelielta noteeraamatta, kun kaksikko jälleen kohtasi.<br />
<br />
"Mitä tapahtui? Ei kai Hesato ottanut osumaa?"<br />
Fric mutisi jotain kiellon tapaista ja kohautti hartioitaan. Amelien teki mieli kysellä lisää, mutta sydänkäpyset olivat olleet jo tarpeeksi pitkään yhdessä hänen tunnistaakseen milloin oli parempi pysyä hiljaa. Fric oli tyypillinen mies: jos asiat menivät mönkään, niistä ei puhuttu kun rauta oli vielä kuumaa, vaan hän eristäytyi hiljaa mököttämään. Kun tapahtumaan saisi ensin vähän etäisyyttä, oli paremmat mahdollisuudet udella mikä mieltä tällä kertaa kaihersi.<br />
<br />
Hiljaisuuden vallitessa kaksikko käveli takaisin linnalle. Se siitä hauskasta maastoretkestä. Fric osasi olla kyllä yksi tunteiden tuuliviiri! Ja Ameliehan oli toki häntä paras siitä mollaamaan...<br />
<br />
Löysätessään satulavyötä Amelien oli kuitenkin pakko avata sanaista arkkuaan.<br />
"Sovitaanko ettei kerrota Iivarille yksityiskohtia, tai muuten et kohta saa lainata Hesatoa enää?"<br />
Sekin vielä, kiitos muistutuksesta. Fric murahti jotain epäselvää vastaukseksi ennen kuin lähti raahustamaan ratsuineen kohti tallia.Pölhöhttp://www.blogger.com/profile/12440855918824815617noreply@blogger.com0